Aulis Aarniosta kasvoi kansainvälisesti arvostettu oikeustieteilijä ja kirjailija - Kulttuuri - Aamulehti

Aulis Aarnio joutui kokemaan koulussa kamalaa häpeää, mutta professorin ikimuistoinen kannustus käänsi uran nousuun – Jokaisen suomalaisen miehen salainen haave toteutui jo nuorena

”Poika valmistui eilen tuomariksi”, sai isä sanottua ja alkoi sitten itkeä onnesta. Lue kangasalalaisen Aulis Aarnion uskomaton polku räätälin pojasta akatemiaprofessoriksi ja kirjailijaksi.

Aulis Aarnio asuu Kangasalan Huutijärvellä. Köyhästä kotkalaispojasta kasvoi kansainvälisesti arvostettu oikeustieteilijä ja kirjailija.­

25.12.2019 7:46 | Päivitetty 25.12.2019 7:47

Aamulehti

Aulis Aarnion, 82, elämän varhaisin muisto liittyy talvisotajouluun.

– Isä tuli jouluksi lomalle rintamalta. Ja koska joulupukin asua ei ollut, hän käänsi pompan nurin ja nokesi kasvonsa, etten tuntisi häntä, Aarnio kertoo.

– Pelkäsin hirmuisesti ja minulle jäi mustasta pukista trauma pitkäksi aikaa. Vasta kun olin 6-vuotias ja näin ikkunasta, kuinka meillä vieraillut raihnainen pukki juoksikin ripeästi naapuritaloon, trauma katosi.

– Samalla katosi tosin myös usko pukkiin.

Niin, enää me entiset ja ikuiset kotkalaiset uskomme Teemu Pukkiin, vai mitä?

– Juuri niin, Aarnio nauraa.

– Aina tuntuu yhtä hyvältä, kun tv-selostaja muistaa mainita, että ”Kotkan poika Teemu Pukki sijoitti pallon taitavasti takanurkkaan”.

Kotkan tuoksu

Istumme Aulis Aarnion kotona Kangasalan Huutijärvellä ja olemme ihmeissämme.

Juuri on käynyt ilmi, että olemme syntyneet samassa Kotkan sairaalassa aivan meren tuntumassa, käyneet molemmat Kyminkartanon kansakoulua ja oppineet uimaan tasan samassa Kymijoen kohdassa, siinä rautatiesillan alla.

Vietämme hiljaisen hetken muistellen koskeksi kasvavaa jokea ja koulun ruokalan hajua, joka ei ikinä poistu meistä.

Päällimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole kehua Kotkaa, vaan keskustella Aarnion uusimmasta kirjasta Väsynyt vaeltaja, joka kertoo kangasalalaisesta taiteilijasta Einar Ilmonista.

Joulun kunniaksi pohdimme kuitenkin vähän myös muuta elämää ja sitä, miten räätälin pojasta tuli akatemiaprofessori, kansainvälisesti arvostettu oikeustieteilijä – ja sitten vielä kirjailija.

Pasifistin synty

Ennen kaikkea tätä Aulis Aarniosta tuli kuitenkin pasifisti.

– Muistan Kotkan pommitukset hyvin elävästi. Ei minun tarvitse ummistaa edes silmiä, kun näen valonheittäjien meren tai Hietasen sataman savuavat rauniot, Aarnio kertoo.

– Muistan myös hiilikellarin, jossa äidin kanssa istuimme pommitusten aikana. En muista kuitenkaan koskaan pelänneeni, ja siitä olen ikuisesti kiitollinen äidilleni. Hän oli kokenut kaikki kauhut jo vuonna 1918 ja osasi rauhoittaa minutkin, pienen pojan.

– Mutta pasifisti minusta noina Kotkan-vuosina hiilikellarissa äidin seurassa tuli, sen ymmärsin myöhemmin.

Aulis Aarnio

Syntynyt: 14.5.1937 Kotkassa.

Asuu: Kangasalla.

Perhe: Vaimo, kaksi aikuista lasta, useita lapsenlapsia.

Ura: Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori 22 vuotta. Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksen johtaja 12 vuotta. Jäi tästä virasta eläkkeelle 2002. Suomen Akatemian tutkijaprofessori 1974—82. Lundin ja Lapin yliopistojen kunniatohtori. Oikeus- ja yhteiskuntafilosofian maailmanjärjestön presidentti 1983—87 ja varapresidentti 1988—1995. Suomen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1975, Venäjän Yhteiskuntatieteellisen akatemian täysjäsen, Euroopan Akatemian jäsen. Tampere Klubin jäsen ja pääsihteeri 2001—2017.

Kirjoittajana: Satoja artikkeleita ja lehtiartikkeleita, kymmeniä teoksia, kaunokirjallisuutta ja näytelmiä.

Tunnustuksia: K.J Ståhlberg -mitali. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen tunnustuspalkinto, Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinto.

Äidin perintö

Niin. Aune-äidin elämän alkutaival oli lohduton. Hänen punaisten puolella taistellut isänsä kuoli Vilppulan taistelussa valkoisten tykinammuksen aiheuttaneeseen verenvuotoon. Aunen äiti ei kestänyt sodan kauhuja, vaan joutui hourulaan, jonne kuoli.

– Äitini oli sodan jälkeen 12-vuotias ja täysorpo, mutta pääsi kasvattivanhempien ansiosta onneksi kouluun ja selvisi elämälle.

– Hän ei ollut katkera, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä jatkanut vihaa. Hänestä kaikkein tärkeintä oli yrittää ymmärtää, olla oikeamielinen, Aarnio kertoo.

– Varmaan tämä ajatus selittää osittain sitä, että lähdin itse myöhemmin opiskelemaan oikeustiedettä.

Köyhyyden opetukset

Polku akateemisen maailman huipulle ei ollut helppo.

– Lapsuus niin Kotkassa kuin Kangasalla oli hyvää aikaa, vaikka olimmekin köyhiä. Se tuntui ja näkyi kaikessa. Köyhyys kuitenkin myös opetti asioita, joista oli hyötyä niin opiskelussa kuin työuralla. Perheoikeuden professorille on hyvä tietää, miten erilaista lapsiperheiden elämä voi olla, Aarnio sanoo.

– Ehkä pahin oma muisto on koulusta. Keskusradiossa luettiin aina niiden lasten nimet, jotka eivät olleet maksaneet ruokamaksua. Minä oli aina mukana. Se oli koulupojalle kamala häpeä.

Vihdoin Kangasalle

Isä yritteli kaikenlaista ja rupesi lopulta räätäliksi. Äiti avusti silittäjänä. Kun oma ompelimo meni keskusliikkeen julkeuden takia nurin, elämä Huutijärvellä oli arkista selviämistä

– Vaikka asuin Kotkassa alle kymmenen vuotta, puolet sydämestäni jäi sinne. Käymme joka kesä Kotkassa, kaikissa vanhoissa paikoissa. Ja Sapokan lahdesta on tullut Pohjoismaiden hienoin puisto.

No hyvä, yritetään unohtaa jo Kotka ja harpataan vuoteen 1958. Aulis Aarnio on kirjoittanut ylioppilaaksi Kangasalan yhteiskoulusta ja pyrkinyt lakitieteelliseen tiedekuntaan Helsingin yliopistoon.

Paras kannustus

– Sain pääsykokeesta parhaat pisteet, 89 sadasta. Muistan ikuisesti, kuinka professori Tauno Tirkkonen sanoi :  ”Ylioppilas Aarnio, teistä tulee hyvä juristi". Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle mitään tällaista. Kannustuksella oli suuret seuraamukset.

Aulis Aarnion eteneminen uralla oli häkellyttävän nopeaa.

– Minulla vain kävi hyvä onni, aina avautui sopivasti uusi paikka, mies itse vähättelee nousuaan Suomen johtavaksi siviilioikeuden juristiksi.

– Saan myös kiittää suomalaista hyvinvointivaltiota, joka oli minun nuoruudessani jotain muuta kuin nyt. Silloin kaikki tuki oli oli alati lisääntyvää, eikä leikattavaa. Siinä on iso ero, hän muistuttaa.

– Oma työni onkin ollut velan maksamista yhteiskunnalle, joka antoi mahdollisuuksia.

Isän unelma täyttyi

Myös vanhemmat ehtivät nähdä pojan menestyksen.

– Olin saanut paperit yliopistosta ja menimme isän kanssa nostamaan lainaa Tampereen aluesäästöpankista. Siihen tuli tuttu mies, jolle isä ensimmäiseksi sanoi ”poika valmistui eilen tuomariksi” – ja sitten isä alkoi itkeä.

Aarnio kertoo muiston sen verran paksulla äänellä, että kuulijankin silmäkulma väkisin kostuu. Tässä täyttyy jokaisen suomalaisen miehen salainen haave – että isä olisi minusta vielä joskus ylpeä.

Eläessään.

Aulis Aarnion pitää olla tovi hiljaa. Sitten hän saa sanotuksi.

– Se on yksi elämäni parhaista muistosta. Oli niin hienoa, että isä sai nähdä unelmansa toteutuvan.

Romaanin synty

Aulis Aarnion yksi oma unelma toteutui vuonna 1992, kun WSOY julkaisi hänen esikoisromaaninsa Kostian pappi.

– Kaunokirjallisuuteen siirtyminen oli hidas prosessi. Se alkoi, kun rupesin kirjoittamaan kolumneja Kansan lehteen ja Aamulehteen.

– Tajusin, etten voi käyttää juristien kapulakieltä, jos haluan päästä lähelle lukijaa. Aloin tietoisesti opiskella uudenlaista ilmaisua, Aarnio kertoo.

Erkan neuvot

Aarnion kolumnit miellyttivät Aamulehden kulttuuritoimituksen päällikköä Erkka Lehtolaa. Hän pyysi tältä laajempiakin juttuja.

– Lopulta Erkka ehdotti, että kokeilisin romaania. No, olin jo tutkinut Kostianvirran taistelua ja aloitin siitä.

Aarnio näytti ensimmäistä versiota Lehtolalle, joka pudisteli päätä ja kehotti lukemaan Vasili Grossmannin romaanin Elämä ja kohtalo.

– Se oli järisyttävä kokemus. Totisesti ymmärsin, mistä romaanitaiteessa on kysymys. Edelleen Elämä ja kohtalo on kaikista kirjoista ykkönen.

Jaakon opetukset

Erkka Lehtola ja hänen vaimonsa Annikki kuolivat auto-onnettomuudessa Lapissa maaliskuussa vuonna 1995.

– Se oli iso menetys myös minulle. Muistan, kun tein poikien kanssa perunkirjoitusta. Jyrki kätki surunsa, Juha näytti sen vähän avoimemmin. Mutta liikutuin minäkin.

Erkka Lehtolan lisäksi Aarnio kiittää kirjailijan urastaan Jaakko Syrjää.

– Kun Kostian pappi ei tahtonut edetä, pyysin apua Jaakolta. Hän luki kaksi ensimmäistä sivua tarkasti ja käytti paljon punakynää, sanoi: ”Ota tuosta opiksi ja kirjoita loppu samalla tavalla. Kyllä sinä osaat”.

Kolmisorminen seppä

Syrjä antoi myös konkreettisia ohjeita.

– Kun kuvasin Ruotsin armeijan saapumista Kostianvirralle, kirjoitin huolella ja tarkasti aseista ja univormuista.

– Jaakko pudisteli päätään. Noin kirjoitetaan tietokirjaa, ei romaania. Siinä pitää haista sotilaiden hiki, kuulua kirosanoja, näkyä heidän väsymyksensä, tuntua pelkonsa. Ymmärsin, etten voi katsella sivusta, minun on pakko sukeltaa kirjan henkilöiden keskelle. Se oli tärkeä opetus, Aarnio myöntää.

– Kun kirjoitin ”Hauhon seppä oli takonut kirkon oven”, Jaakko kehotti kirjoittamaan ”Hauhon kolmisorminen seppä.” Ja taas ymmärsin, miten paljon enemmän se kertoo, yksi sana kokonaisen tarinan ja ammatin.

Vihdoin Einarin vuoro

No hyvä. Olemme sen verran viisastuneet, että voimme siirtää jo katseemme pöydällä lepäävään kauniiseen kirjaan, Aarnion seitsemänteen romaaniin.

Sen kannessa meitä katsoo intensiivisesti – melkein palavasti – silmiin nuori mies, Kangasalan erakko Einar Ilmoni.

Kirjan kannessa on Einar Ilmonin omakuva vuodelta 1910.­

– Siinä on Ilmonin omakuva vuodelta 1910, Se oli ilmeinen valinta kanteen, niin vangitseva Einarin katse maalauksessa on. Ja graafikko Mikko Ylinen teki hienoa työtä, vai mitä?

Totta, harvoin näkee näin vaikuttavaa kirjan kantta.

Erilaiset jumalat

Warelian kustantama Väsynyt vaeltaja kertoo Einar Ilmonin lisäksi hänen sisaruksistaan Ainosta, Helmistä, Olofista ja Arnesta. Ja ennen muuta siitä, miten eri tavoin kukin uskoi omaan Jumalaansa.

Aulis Aarnio Ukkijärven rannalla Kangasalla. Järvi liittyy oleellisesti romaaniin Väsynyt vaeltaja. ­

Väinö Linna kirjoitti joskus, että ”maailmaa ei voi katsoa kuin uskonnon läpi”. Ajattelen vähän samalla. Toki Väsyneessa vaeltajassa on muitakin teemoja, Aarnio muistuttaa.

– Kaiken taustalla on heidän isänsä Hjalmar, joka pakotti lapset luopumaan omista haaveistaan ja pani heidät eräällä tavalla häkkiin. Kirja työnimi olikin Häkkilinnut, kirjailija paljastaa.

– Halusin kirjoittamalla avata häkin, antaa kaikille mahdollisuuden kokeilla siipiään. Minusta se oli velvollisuuteni.

Kaikki sisarukset tulivat uskostaan huolimatta tai sen takia omalla tavallaan onnettomiksi. Miten kaiken tuon jaksoi kirjoittaa?

Einar Ilmoni maalasi paljon enkeleitä. Hänen töissään on jotain samaa kuin Helene Schjerfbeckillä.­

– Itse näin Einarin töissä myös valoa ja toivoa, Ne pitivät minut pinnalla. Kirjoittaessa tunsin hetkittäin suurta iloa kun oivalsin, että myös Einarilla oli ollut onnen hetkiä. En minä muuten olisikaan jaksanut urakkaa, kirjoitin romaania seitsemän vuotta, Aulis Aarnio sanoo.

Jos vanamo on Jumala?

Entä mikä on Aulis Aarnion oma suhde Jumalaan ja uskontoon?

– Jollakin mittapuulla olen ateisti, jos Jumalan kieltämisellä tarkoitetaan kristinuskon tai vaikkapa islamin jumalaa, Aarnio pohtii.

– Ehkä voisi sanoa, että olen vankkumaton epäilijä.

– En voisi kuvitella yhtyväni kristilliseen uskontunnustukseen. Mutta filosofisesti epäilijä epäilee myös ateismia ja epäillessään tulee pohtineeksi, sanommeko jumalaksi jotakin sellaista, joka on pikemmin luonnonlaki yhdistyneenä sattumaan. Ehkä alkuräjähdyskin on sellainen?

– Ja jos näin ajattelemme, tulemme ilmeisesti lähelle panteismia. Niin, ehkä olen sitten panteisti – kuten myös Einar Ilmoni, jos oikein tarkkaan katsoo.

– Hän ei nähnyt Jumalaa kirkossa vaan luonnossa, kaikkein parhaiten vanamossa, vähäisessä varvussa. Sen hän myös maalasi, paremmin kuin kukaan muu.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?