Jaakkaanlahden mustaan veteen päättyi Laukon kartanonherran Klaus Kurjen elämä. Kolmen miehen korkuinen Kurjenkallio kaartoi pois hevosen jalkojen alta syvään järveen. Kylmä vesi ympäröi miehen. Matka ikuiseen kadotukseen oli alkanut.
Nyt, pian 600 vuotta myöhemmin, kirjailija Kristiina Vuori ja kartanon nykyinen emäntä Liisa Lagerstam seisovat Jaakkaanlahden satamassa, jota vastapäätä kohoavalla kalliolla Elinan surmavirren loppuhuipentuman on ajateltu tapahtuneen. Näkymä on varsin erilainen kuin 1400-luvulla, kansanrunon syntyaikaan.
–Laukko sijaitsi 1400-luvulla saarella. Myöhempi maan kohoaminen on tehnyt Laukosta niemen. Samalla liikenneyhteys Kokemäenjoenvesistöön on ehtynyt, Lagerstam kertoo.
Graniittikallio vetää puoleensa meitä aivan kuin niitä 1860-luvun tamperelaisia, jotka lähtivät Laukon torilta Laukko-siipiratasaluksella kotiseutumatkailemaan Elinan surman innoittamina. Mitä täällä 1400-luvulla oikeasti tapahtui?
Ensimmäinen ylimääräinen kahvihetki
Koko juttu alkaa Elias Lönnrotin kahvihampaasta.
Kansalliseepoksemme Kalevalan kokoaja, lääkäri ja luonnontieteilijä Elias Lönnrot oli parikymppisenä tyhjätaskuinen opiskelija. Hän hankki elantoaan kotiopettajana Törngrenien kesäkodissa, Vesilahden Laukon kartanossa 1820-luvulla.
Laukon kartanon aarteisiin kuuluu Elias Lönnrotin kannel.
Laukon kartanon nykyinen emäntä Liisa Lagerstam näppäilee Elias Lönnrotin kannelta.
Täällä kansanrunoudesta innostunut rouva Eva Agatha Törngren lupasi Lönnrotille ylimääräiset aamukahvit joka kerta, kun hän kirjaa kansanrunon muistiin.
Kahviporkkana puri nuoreen kotiopettajaan.
Niinpä Lönnrot laskeutui kartanon saleista työväen pariin, pölyisille heinäpelloille ja ahtaisiin, kuumiin pellavasaunoihin. Siellä työväki lauloi kansanrunoja yhteen ääneen yksitoikkoisten töiden aikana toisiaan viihdyttääkseen.
Rouva Eva Agatha Tönrgren lupasi Laukon kartanossa työskennelleelle Elias Lönnrotille ylimääräiset aamukahvit jokaisesta muistiin kirjatusta kansanrunosta.
Elinan surma oli ensimmäinen kansanruno, jolla Lönnrot ansaitsi ylimääräisen kahvihetkensä.
Nyt Lönnrotin patsas tarkastelee Elinan surmapaikkaa kartanon päärakennuksen editse vehreänä kumpuilevan muotopuiston yli.
Elias Lönnrot työskenteli parikymppisenä opiskelijana 1820-luvulla Laukon kartanossa kotiopettajana.
Koivunvalkeiden tyylirakennusten keskellä kyhjöttää graniittilohkareille perustettu kellarirakennus. Se on vaatimaton, hädin tuskin nykyisen päärakennuksen kiviportaiden korkuinen, tusinalla valkealla hirsikerralla kruunattu.
Rakkauden, petoksen ja murhapolton tyyssija
Laukon kartanon herra Klaus Kurki oli 1400-luvun loppupuolella Hämeen mahtimiehiä. Hän käytti Ruotsin kruunun antamaa valtaa kihlakunnantuomarina ja kasvatti kartanoaan liittämällä siihen maita lähialueilta.
Kuuntele videolta Elinan surmavirren olennaisimmat kohdat:
Elinan surma kertoo, miten Klaus Kurki sytytti liekkeihin kartanonsa päärakennuksen tarkoituksenaan tappaa vaimonsa Elina sekä Elinan hiljattain synnyttämä vauva.
Teon syynä oli epäily aviorikoksesta.
Elinan ja vauvan kanssa Kurjen omaan makuuhuoneeseen teljettynä menehtyi Uolevi-renki. Hänet oli nimennyt Elinan rakastajaksi Laukon kartanon emäntäpiika Kirsti.
Aviomies ei kuitenkaan tiennyt kaikkea. Kirstin väite aviorikoksesta oli tuulesta temmattu. Uolevi tavattiin Elinan kanssa samasta makuuhuoneesta, sillä Kirsti oli hänet sinne toimittanut.
Eikä Klaus Kurki tiennyt sitäkään, että oli itse yllyttänyt Kirstiä petolliseen toimintaan. Kirsti oli häärinyt kartanon emäntänä ennen Klausin ja Elinan häitä. Morsion tullessa taloon Kirsti joutui tavalliseksi käskyläiseksi. Isäntä oli kuitenkin luvannut Kirstille paluun emännän asemaan, mikäli tämä hankkisi todisteet aviorikoksesta.
Mitä Kirsti ei tiennyt, oli että Klaus Kurki tuikkaisi koko kartanon tuleen.
Sen savuavilla raunioilla isäntä ja emäntäpiika kokivat kunnian, onnen ja rikkauden sijaan häpeää ja omantunnon tuskia. Ne koituivat sekä mahtimiehen että emäntäpiian kohtaloksi. Mies teki itsemurhan, nainen meni perässä.
Tapahtuiko se oikeasti?
Mutta tapahtuiko Laukossa todella kansanrunon kuvaama perhesurma?
1400-luvun suomalaisista on hyvin vähän kirjallisia lähteitä jäljellä.
–Jopa Klaus Kurjen tarkat elinvuodet ovat hämärän peitossa, kertoo kulttuurihistoriasta väitellyt Liisa Lagerstam Laukon nykyisen päärakennuksen salissa.
Kirstistä ei tiedetä mitään.
–Tuolta ajalta säilyneet kirjalliset lähteet kertovat usein miehistä. Siksi tulee itsekin historioitsijana kirjoitettua siitä, Lagerstam toteaa näppäillessään Lönnrotin kannelta.
Kirjailija Kristiina Vuori nyökyttelee kahviin puhallellessaan. Minua hämmentää. Lagerstam käsittelee Lönnrotin ainoaa museovitriinien ulkopuolella säilytettävää kannelta niin arkipäiväisesti.
–Tämä on koti, mutta tämä on myös historiaa, hän selittää olkapäitään kohauttaen.
Kirjailija Kristiina Vuori aikoo seuraavassa teoksessaan käsitellä Elinan surmaa ja pelastaa runossa roistoksi leimatun Kirstin.
Me kirjailijan kanssa katselemme kahvikuppeja, barokkihuonekaluja ja kartanoa toisesta näkökulmasta. Meille se on vain historiaa, tosin yllättävän käsinkosketeltavaa.
Lönnrot ja hänen aikalaisensa uskoivat Elinan surman todella tapahtuneen niin kuin Elinan surmassa kerrotaan.
Elinan surma -runon mukaan Klaus olisi luvannut Laukon kartanon emäntäpiialle Kirstille paluun emännän asemaan, jos tämä hankkisi todisteet Elinan aviorikoksesta.
Lagerstam romuttaa ajatuksen. Nykyään käytössä olevan todistusaineiston perusteella näyttää epätodennäköiseltä, että Klaus Kurki olisi syyllistynyt perhesurmaan runon kuvaamalla tavalla.
Historioitsijat ovat arvioineet, että runo sopisi paremmin Klaus Kurjen apen, Turun linnan voutina toimineen Klaus Lydekenpoika Djäknin elämäkertaan. Kansanrunouden tutkijat puolestaan ovat havainneet, että Elinan surma voisi perustua keskiaikaiseen tanskalaisballadiin, joka on sovitettu suomalaisiin olosuhteisiin.
Naisten historiaa esiin
Siinä, missä Lagerstamin tutkimukset päättyvät lähteiden puutteeseen, alkaa historiallisista romaaneistaan tunnetun kirjailija Kristiina Vuoren mielikuvitusta kutkuttava työmaa.
–Kirjailijana tavoitteenani on viihdyttää, mutta haluan myös tuoda esiin naisten historiaa. Seuraavassa teoksessani aion pelastaa runossa roistoksi leimatun Kirstin, hän kertoo.
Kirjailijakaan ei voi temmata kaikkea täysin mielikuvituksestaan. Hän vietti viime kesänä viikon Laukossa.
–Iltaisin minulla oli tapana lähteä yksin kävelylle. Kuljin Elinan tai Kirstin polkuja navetalle, aitalle tai riihelle. Mitä kuulin, näin, haistoin tai tunsin, sen tunsivat ehkä myös Elina tai Kirsti, vuosisatoja sitten, Vuori kuvailee.
Laukon kartanolta rantaan vie tie metsikön läpi.
Ruutuikkunan nurkasta leyhivä veto sekoittaa järven, heinän ja maatuvien lehtien aromin barokkihuonekalujen puunpölyiseen tuoksuun ja Lönnrotin kanteleen säveliin.
Vuori ei koske soittimeen. Hän perustelee sanoen olevansa "musiikillisesti täysi tumpelo". Silti kohtaaminen menneeseen kertojaan, vaikkakin vain kanteleen välityksellä, vaikuttaa.
–Tosi ihan semmoinen herkistynyt hetki, hän huokaisee.
Vaikka soitto ei Lönnrotia ja Vuorta yhdistä, on heillä silti yhteistä.
–Runon traagisuudesta huolimatta olisin toivonut, että se olisi totta, että se olisi kiinnekohta menneeseen, todella, hän kuiskaa puoliääneen.
Elinan surman mukaan Klaus Kurki poltti puolisonsa ja vauvan. Runo päättyy siihen, että Klaus hukuttautuu.
Asiantuntijana artikkelissa on toiminut dosentti Minna Nikunen Tampereen yliopistosta.
Kuka oli Klaus Kurki?
Elinan surma -runossa koko nimeltään mainittu Klaus Kurki (n. 1425–1478) toimi elinaikanaan muun muassa Turun linnan voutina ja Ylisen Satakunnan kihlakunnan tuomarina. Hän kasvatti sukunsa yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa menemällä naimisiin avioitumalla Elin Stenbockin kanssa.
Elina
Klaus Kurjen tiedetään menneen naimisiin valtaneuvos Jöns Stenbockin ja Margareta Flemingin jalosukuisen tyttären Elin Stenbockin (n. 1445–n. 1489) kanssa. Liitosta syntyi ainakin kaksi lasta, joista Arvid Kurki nousi Turun piispaksi. Runossa surmatun Elinan mainitaan kuitenkin olevan kotoisin Suomelan talosta Laukon lähikylästä.
Kirsti
Emäntäpiika Kirstin tunnemme vain runon perusteella. Sen mukaan Kirsti toimi kartanossa emäntäpiikana ja oli mahdollisesti Kurjen vihkimätön vaimo. Kun Kurki meni naimisiin Elinan kanssa, Kirstin valta-asema kartanolla mureni. Hän joutui luovuttamaan kartanon avaimet Elinalle ja ottamaan tältä käskyjä vastaan. Niinpä hän valehtelee Kurjelle, että vaimo on pettänyt miestään renki Uolevin kanssa. Kurki lupaa Kirstille palkkion, mikäli tämä pystyy todistamaan väitteensä.
Uolevi
Renki Uolevinkin tunnemme vain runon perusteella. Hän joutui Kirstin juonen uhriksi, sillä Kirsti houkutteli hänet Elinan makuuhuoneeseen ja telkesi sitten ovet.
Laukon kivilinnasta on jäljellä enää kivikellari, joka on vuosien saatossa ollut monenlaisessa käytössä esimerkiksi viinikellarina ja varastona.
Keskiajan naispalvelijat jäivät aikakirjoihin useimmiten silloin, jos he tekivät rikoksen tai olivat rikoksen uhreja, kertoo Anu Lahtinen, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Historiallisten lähteiden mukaan emäntäpiika oli arvoasemassa heti isäntäväestä seuraava. Tavanomaiset piiat olivat kartanon alinta kastia. Heidän palkkansa maksettiin lähinnä luontaistuotteina.
Emännöitsijän tai emäntäpiian tehtävänä oli muun muassa herättää väki töihinsä aamulla neljän maissa, valvoa näitä töissä ja aterioilla ja patistaa heidät nukkumaan iltayhdeksältä. Lisäksi hän piti huolta arvokkaasta omaisuudesta, kuten langoista ja kankaista.
Keskiaikaisissa kertomuksissa kuullaan usein emäntäänsä himoitsevasta miespalvelijasta ja isäntänsä viettelevästä naispalvelijasta.
Lähteistä tiedetään, että piikoja voitiin houkutella ja painostaa sukupuolisuhteisiin. Niissä mainitaan raiskauksista, makaamisesta, viettelystä, salavuoteudesta ja neitsyen turmelemisesta.
Oikeudenkäynneissä rengeille langetettiin tuomioita ja heitä kehotettiin avioitumaan piian kanssa. Porvarismiehet selvisivät sen sijaan usein sakoilla, eikä aatelin tarvinnut vaivautua käräjille saakka.
Yhteisön moraalinen tuomio kohdistui lähinnä langenneeseen piikaan.