Kannattaako Mannerheimista kirjoittaa vielä yksi kirja ja tehdä uusi elokuva? - Kulttuuri - Aamulehti

Punikkisuvun lapsi puuskahtaa: Antakaa Marskille jo se suurmieselokuva

4.6.2017 14:13

Hyvää 150-vuotissyntymäpäivää, Suomen marsalkka Gustaf Mannerheim!

Kylläpä vihlaisee kirjoittaa edes moista onnittelua. Kirkuvanpunainen sukutausta on antanut minulle valmiin tulkinnan Suomen marsalkasta, eikä se ole myötämielinen. En ole koskaan osannut nähdä häntä suurena sotasankarina, ennemminkin sotahulluna omiensa tappajana.

Tietenkin tunnustan Mannerheimin kiinnostavana historiallisena henkilönä. En kuitenkaan niin kiinnostavana, että olisin koskaan jaksanut ottaa hänestä oikeasti selvää. Omasta ylimielisyydestäni en ole osannut tuntea minkäänlaista häpeää.

Kun Mannerheimin syntymäpäivän kunniaksi julkaistaan tänä sunnuntaina uusi tietokirja, ylisukupolvinen tehtäväni olisi puuskahtaa: "Taasko yksi! Kuinka monta näitä pitää vielä tehdä? Mitä uutta äijästä voi vielä sanoa?"

Ehkä kirjailijan pitäisi vastata siihen itse.

Pitkän linjan toimittajan ja kirjailijan Matts Dumellin teos Kun Mannerheim valitsi Suomen: Vuosi 1917 on kirjoittajan mukaan lähtökohdaltaan erilainen kuin valtaosa "Mannerheimianaan" kuuluvista teoksista.

–Suurin osa Mannerheim-kirjallisuudesta on yleiskatsauksia koko hänen elämäänsä. Minä olen valinnut kirjaan yhden vuoden, joka oli varmasti traumaattisin ja käänteentekevin hänen elämässään. Silloin Mannerheim oleskeli Odessassa ja päätti, mikä hänestä tulee isona. Jääkö hän tekemään vallankumousta vai lähteekö syrjäiseen Suomeen. Hän irtautui vallankumouksesta ja lähti Suomeen.

Dumellin puheissa Gustaf muuttuu valtavien paineiden riivaamaksi, ajattelevaksi ja tuntevaksi ihmiseksi.

–Hän oli kunnianhimoinen, pedantti ja ammattitaitoinen ihminen. Samaan aikaan hän oli hyvin inhimillinen, epäröi ja pohti asioita, piti seurapiirielämästä, taiteesta ja naisista. Tämä puoli hänestä on vain vähän unohdettu.

Alkaa kiinnostaa. Ehkä asioista kannattaisi ottaa oikeasti selvää sen sijaan, että laukoisi mielipiteitä selkäytimestä.

Mannerheimin hahmo jakaa edelleen kansaa. Tampereen Leinolassa sijaitsevaa Mannerheimin patsasta on vandalisoitu melkein joka vuosi.

Joku sotahistoriassa silti raivostuttaa ylitsepääsemättömällä tavalla. Loputtomat Marski-mytologiat, itsenäisyyspäivän sotakoneistoparaatit ja Veteraanin iltahuudot eivät ole minun isänmaallisuuttani. Niiden toistamisessa on jotain perverssiä. Tuiki tärkeä historian muistaminen muuttuu liian usein kalmanhajuiseksi jämähtäneisyydeksi.

Tällaisessa ilmastossa Mannerheimiin viime vuosina kohdistunut isänmurha on ollut välttämätön. Sen myös Dumell allekirjoittaa, ainakin osittain.

–Jokainen sukupolvi tarvitsee oman tulkintansa. Tuntemattomasta sotilaastakin tulee taas uusi versio. Mannerheimin käsittelyyn on viimeisten noin 15 vuoden ajan liittynyt aika paljon negatiivisuutta. Ajatellaan, että sananvapaus kuuluu kaikille ja sitä pitää käyttää. Välillä siinä on ammuttu vähän yli, ei ole tukeuduttu tarpeeksi historiallisiin tosiasioihin.

Mannerheim-kultti on aikansa elänyt. Mutta niin alkaa olla myös Mannerheim-kultin itsetarkoituksellinen rikkominen. Kaikesta pasifismistani, kriittisyydestäni ja postmodernista ironiastani huolimatta en voi olla ajattelematta, että suurmiesfilmien sijaan Mannerheimista on olemassa kaksi elokuvaa: toisessa Marski homoilee ja toisessa hän on naissuhteissaan epäonnistuva kenialainen mies.

Samaan aikaan Renny Harlinin suunnittelema epookkielokuva on kaatunut rahoittajien vetäytymiseen. Myös Dumell oli tekemässä Mannerheimista ensin elokuvaa, mutta budjetti tuli jälleen vastaan. Elokuva muuttui kirjaksi.

Kirjallisuudessakin kuvaa on raastettu. "Uudet kirjat moukaroivat kansallissankaria" otsikoi Helsingin Sanomat viime itsenäisyyspäivänä arvionsa neljästä Mannerheim-teoksesta. Lauri Törhösen tuoreessa Mannerheimin kuokkavieras -romaanissa Carl Gustafin korsetista kiistellään jo ensimmäisessä luvussa.

Tämäkö on se pyhä kansallissankari, jota ei saa kyseenalaistaa? Kyllä saa, ja vapaassa maassa olemme niin kuluneella vuosituhannella tehneetkin. Se on ollut ehdottoman tarpeellista. Ilman rienaa, camp-henkeä ja postmoderneja kokeiluja historiamme olisi sairaalloisen yksipuolista.

Samalla shokkiefekti on kuitenkin laimentunut. Mannerheim voi nykyään olla vapaammin lähes mitä tahansa.

Kaikki tämä on saanut minut aavistuksen maltillisemmaksi, tuntemaan jopa jonkinlaista myötätuntoa Marskia kohtaan.

Puuskahduksen voisi siis muotoilla toisinkin. Antakaa äijälle jo se suurmieselokuva, edes yksi. Miksi ei?

Matts Dumellin teos Kun Mannerheim valitsi Suomen: Vuosi 1917 on ilmestynyt Teoksen kustantamana. Lauri Törhösen romaani Mannerheimin kuokkavieras on ilmestynyt Docendolta. Mannerheim ja saksalainen suudelma -esityksen ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterissa lokakuussa. Tuntematon sotilas -elokuvan ensi-ilta lokakuussa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos