Kirjat

Anni Kytömäki tekee nyt kunniaa kallioille, aivoille ja sinnikkäälle tytölle – arvaa, kuinka paljon uusi romaani Kivitasku painaa?

Kultarinnalla Tulenkantaja-palkinnon voittaneen kirjailijan toinen romaani on esikoisen tapaan paksu ja painava.

Petri Huhtinen / Aamulehti
Anni Kytömäki tekee nyt kunniaa kallioille, aivoille ja sinnikkäälle tytölle – arvaa, kuinka paljon uusi romaani Kivitasku painaa?

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku on jo kirjakaupoissa.

Matti KuuselaAamulehti

Kivitasku on kaunis, paksu, painava ja ilmava kirja.

–Punnitsin sen eilen. Kirja painaa 798 grammaa. Siis 39 grammaa enemmän kuin Kultarinta, hymyilee kirjailija Anni Kytömäki.

Sivuja siinä on kunnioitettavasti 645 – sen verran tarvitaan läpi kiven, kallion, Saimaan kanavan ja kuuden sukupolven kulkevaan seikkailuromaaniin.

Kytömäen esikoinen Kultarinta oli vuoden 2014 tapaus. Se oli Finlandia-ehdokas ja voitti Tulenkantaja-palkinnon.

Petri Huhtinen / Aamulehti
Kivitaskun kirjoittaminen oli Kytömäen mielestä paljon vaikeampaa kuin esikoisromaanin.

Kivitaskun kirjoittaminen oli Kytömäen mielestä paljon vaikeampaa kuin esikoisromaanin.

Täysin uudenlaisen katseen suomalaiseen metsään ja mieleen luonut kirja oli myös yllättävä myyntimenestys – sitä on painettu jo 20 000 kappaletta.

Millaista oli tuollaisen menestyksen jälkeen aloittaa toista romaania?

–Vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin ensimmäistä, huokaa Kytömäki.

–En uskaltanut enää kirjoittaa vaiston varassa vaan mietin ja harkitsin, pohdin erilaisia ratkaisuja. Yritin kuitenkin välttää konstailua viimeiseen asti.

–Ensimmäinen kustantajalle lähettämäni versio oli aivan kamala. Se hävettää vieläkin. Onneksi kustannustoimittaja Salla Pulli näki, mitä on ehkä syntymässä.

Toinen lintu

Oliko uudelle kirjalle ilman muuta selvä antaa nimeksi Kivitasku, siis toinen lintu?

–Ei, se syntyi melko myöhään. Ajattelin sellaisia kuin Kivisydän, Silmäkivi. Työnimi oli Rongoron Pääsiäissaarten vanhan kirjoitusjärjestelmän mukaan.

Niin, Kivitasku ei tarkoitakaan lintua, aivan kuin Kultarinta viittasikin karhuun.

–Merkitykset paljastuvat vähän vähältä, mutta tarinassa lapset piilottelevat kivien suojassa, kivien taskuissa.

Mutta myöntää lopulta:

Kultarinnan jälkeen oli loogista antaa toisen olla Kivitasku. Nyt jo arvuutellaan, mikä kolmas olisi. Kuhankeittäjä? Mutta ei, linnut on nyt nähty.

Kallo ja kallio

Tapaamme Pitkäniemen sairaalan ylilääkärin entisen asunnon edessä, missäs muuallakaan.

Siihen on syynsä.

–Yläkerrassa on sairaalamuseo. Vierailu siellä muutama vuosi sitten teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Pääsin näkemään, miten ihmisen mieltä ja aivoja yritettiin entisaikoina korjata.

Kivitasku alkaa pakahduttavasti kun kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä eli vuoksen ja luoteen jyrkistä vaihteluista nauttivalle ja kärsivälle 17-vuotiaalle tytölle tehdään lobotomia.

–Lobotomia tuli mukaan kirjaan melko myöhään. Näin elokuvan Yksi lensi yli käenpesän ensimmäisen kerran vasta vuonna 2014. Se järkytti minua syvästi, sanoo Kytömäki.

Ensimmäisen kerran 2014? Miten se on mahdollista?

–No, minä en ole sivistynyt ihminen, nauraa Kytömäki.

Kivitaskussa yritän päästän lobotomiapotilaan pään sisälle, ymmärtää mitä hän tuntee ja ajattelee.

–Tavoitteena oli myös eräänlainen kunnianpalautus: näyttää että elämä saattoi jatkua mielekkäänä ja arvokkaana myös lobotomian jälkeen.

Kultarinnassa Kytömäki kirjoitti julki mitä karhu miettii ja tuntee. Kumpi oli helpompaa: kuvitella olevansa karhu vai lobotomian kokenut nainen?

–Karhun mieleen pääsin helpommin, koska lobotomiapotilas on ihminen, sanoo Kytömäki hieman arvoituksellisesti.

1500 leikkausta

–Lobotomiasta on kirjoitettu hyvin vähän. Kuitenkin se tehtiin Suomessa 1 500 ihmiselle, tietää asiaa tapansa mukaan juurta jaksain tutkinut Kytömäki.

Toimenpide oli raju: kumpaakin ohimoon porattiin reikä ja otsalohkojen yhteydet aivojen takaosiin katkaistiin. Ihminen muuttui usein säyseäksi, mutta muita vaikutuksia oli hyvin vaikea ennakoida.

Petri Huhtinen / Aamulehti
Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku liikutaan kivien ja vesien maisemissa. Sellaista löytyy myös Pitkänniemen sairaalaan rannasta.

Anni Kytömäen romaanissa Kivitasku liikutaan kivien ja vesien maisemissa. Sellaista löytyy myös Pitkänniemen sairaalaan rannasta.

Kivitaskussa porataan ja tuhotaan myös peruskalliota. Onko kyseessä tarkoin mietitty metafora?

–Kyllä, nyökkää Kytömäki.

–Minusta peruskallion ja aivojen poraamisessa on kyse samasta asiasta. Ihminen järkyttää omaa perustaansa ja saa aikaan korvaamatonta tuhoa.

Kivitasku alkoi syntyä kesällä 2011.

–Menin ensimmäisen kerran käymään Astuvansalmen kalliomaalauksilla. Oli viileä kesäpäivä, paikalla ei ollut ketään muita. Sain viettää koko päivän kaikessa rauhassa maalausten ja kallioiden kanssa.

–Punaiset maalaukset tekivät minuun suuren vaikutuksen. Olin kokevinani yhteyden menneisiin sukupolviin. Silloin päätin kirjoittaa vielä joskus kallioista.

Kivien kuningatar

Kytömäen kiintymys kiviin ja kallioihin on kuitenkin vielä kauempaa perua.

–Äiti luki meille Marjatta Kurenniemen satua Karolus ja kivet. Siinä on erikoisten kivien ympäröimä linna. Öisin kivet liikkuvat ja alkavat käydä uhkaaviksi. Siksi kaikki muut paitsi yksi tyttö ovat paenneet linnasta, kertoo Kytömäki satua.

–Päivisin tyttö pystyy katseellaan pitämään kivet kurissa.

No hyvä. Lopulta paljastuu, lattiaan on vangittu kivien kuningatar, ruusumarmori. Linnan ulkopuolella olevat kivet haluavat pelastaa sen, siksi ne pyrkivät linnaan.

–Ruusumarmorilaatta poistetaan, kuningatar pääsee vapauteen muiden kivien luo ja ne jättävät linnan rauhaan, päättyy satu onnellisesti.

Kiviä käy sääliksi

–En osaa sanoa kuinka paljon sadulla on vaikutusta, mutta minä säälin kiviä jotka on siirretty pois omalta paikaltaan. Siitä haluan Kivitaskussa kertoa; yritän selvittää kivien reitit ja kohtalot.

Osaavatko kivet siis surra sitä, että ne viedään pois alkuperäisiltä sijoiltaan?

–Kivet eivät tunne mitään eivätkä siis myöskään sure. Mutta etenkin suurissa kivissä on jotain sellaista, joka saa ihmiset rauhoittumaan ja kokemaan niiden seurassa selittämättömiä tunteita, sanoo Kytömäki.

–Siksi ihminen voi sääliä ja surra obeliskeiksi tai palatsien seiniksi vietyjen kivien puolesta. Samalla tavalla ihminen vahingoittaa sisintään, kun hän murskaa kalliota sepeliksi.

Rakkautta, rakkautta

Kivitasku on myös rakkausromaani, monella tavalla. Siinä on roppakaupalla raikasta romantiikkaa ja ripauksittain kivetkin punastumaan saavaa, usein hiuksiin punottua erotiikkaa.

–Sitä ei voi välttää. Onhan rakkaus kaiken taustavoima, huokaa Kytömäki.

Kirjan kaunein rakkaustarina on nuoren Katinkan ja pakkotyövanki Albertin hitaasti intohimoksi kehittyvä suhde.

Tämä tapahtuu Pietarissa 1850-luvun puolivälissä.

–Tässä on yksi säie Kultarintaan: siinäkin sinnikäs tyttö haluaa pelastaa ison roikaleen. Kultarinnassa Malla pelastaa isänsä, Kivitaskussa Katinka Albertin.

Mutta miksi ihmeessä Katinka tekee kaikkensa Albertin puolesta? Hänhän – no, eipäs kerrota, annetaan lukijoiden itse ihmetellä ja nauttia tästä kirjallisuushistorian liikuttavimmasta pelastusoperaatiosta.

Mutta miksi? Miksi Katinka haluaa pelastaa ramman pakkotyövangin?

–Koska hän rakastaa tätä, vastaa Kytömäki ykskantaan.

Tylsä nykyaika

Vapaus vai lempi, kumpi kultaisempi?

Kivitaskun tätä päivää elävät nuoret yrittävät selvittää syitä elää ja kuolla ja rakentavat itselleen keinotekoisia vankiloita ja vaikeuksia.

Kytömäki viihtyisi mieluummin menneessä, jossa vaikeudet tulivat ulkoa päin.

–Kirjoitin Kivitaskuun ensin oman Pietarissa käyntini, mutta siitä tuli jonninjoutavaa höpötystä. Nykyaika on tylsää ja turhaa, hän antaa ankaran tuomion.

Käynti Iisakin kirkossa oli kuitenkin romaanin kannalta tärkeä.

–Sain sieltä kirjan juonen kannalta ratkaisevan idean.

Sieni kyynelehtii

Kivitaskun yksi kiehtovimmista hahmoista on kummittelemaan ryhtyvä Serpyla lacrymans, suoraan käännettynä ryömivä kyynelehtijä.

–Se on Himalajalta kotoisin oleva lattiasieni. Euroopassa se on löytänyt sopivat elinolot taloista, joissa ilmanvaihtoa ei toimi., mutta Kivitaskussa se ujuttautuu merkittävään asemaan.

Tässä kohdassa jutteluamme kuunnellut valokuvaaja Petri Huhtinen havahtuu.

–Lattiasieni? Isäni on alan asiantuntija, hän kertoo.

–Siis Seppo Huhtinen? Suomen tunnetuimpia sienibiologeja, Anni innostuu:

–Vie terveisiä ja kiitä. Minulle oli Kivitaskua tehdessäni hyötyä hänen artikkeleistaan.

Nyt on ihmisen ihan pakko sanoa:

Kyllä maailma on sieni.


Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet