Amerikka, Eurooppa, Suomi ensin - näinkö ajattelemme apua hakevista keskellämme?

”Ihminen ei ole saari” on kiihkoton kannanotto perheiden yhdistämisen ja ihmisyyden puolesta.

Anna Knappe
Amerikka, Eurooppa, Suomi ensin - näinkö ajattelemme apua hakevista keskellämme?

”Vieläkin joka päivä ja joka yö kuolen ja herään henkiin”, sanoo nuori mies Anna Knappen ja Amir Janin videoteoksessa Ali.

Katri KovasiipiAamulehti

Minä ensin. Poliisit ensin. Algoritmit huolehtivat, että minun sosiaalisen median kuplassani ei näy eri tavalla ajattelevia ihmisiä.

Hätkähdän, jos kaverini kommentoi Facebookissa väärin ajattelevien ihmisten päivitystä, ja sen vuoksi se saaste tulee näkyviin myös omaan uutisvirtaani.

Saatan kysyä puolisolta: mitä sinä tuollaisten kanssa rupeat vänkäämään? Turhaa touhua: jokaisella tuntuu olevan kuplassaan niin vahvat seinämät, että vasta-väitteet vain kimpoilevat kohti lausujaansa takaisin kuin bumerangit, aggression tikareilla terästettynä.

Anna Knappe
Marja-Liisa Torniainen tallensi Kaupin vastaanottokeskuksessa erityisen hetken. Kuvassa teos Ensimmäiset askeleet planeetalla Maa (2017).

Marja-Liisa Torniainen tallensi Kaupin vastaanottokeskuksessa erityisen hetken. Kuvassa teos Ensimmäiset askeleet planeetalla Maa (2017).

Tähän todellisuuteen kiilautuu Marja-Liisa Torniaisen valokuvanäyttelyn nimi No Man Is an Island. Torniainen on lainannut valokuvateostensa näyttelykonseptin keskeiseksi elementiksi tuon viisaan lauseen John Donnelta, joka kirjoitti sen jo vuonna 1642:

Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään; / jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa; / jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen, / niin Eurooppa pienenee vastaavasti, / samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila, / joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi; / jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, / sillä minä sisällyn ihmiskuntaan -- (suom. Hilkka Pekkanen 2014).

Yhden kuolema vähentää minua

Torniainen on valokuvannut Kaupin vastaanottokeskuksessa heitä, jotka ovat selviytyneet pakomatkastaan hengissä.

Näyttely ei ota kantaa siihen, mistä nämä ihmiset ovat tarkkaan ottaen tulleet tai mitä he ovat paenneet.

Donnen tekstin tavoin Torniainen haluaa keskittyä samankaltaisuuteen ja sidokseen, joka vallitsee kaikkien ihmisten välillä. Näissä rauhaa rakastavissa valokuvissa pääsemme kohtaamaan lämpimiä, avoimia katseita, lapsen ja vanhemman välistä läheisyyttä.

Silmät ovat sielun peili, ja Torniaisen teoksissa ihmiset tulevat silmiensä kautta katsojalle hetkessä läheisiksi: katso kaltaistasi. Valokuvatuksi, nähdyksi tulemisen arvokkuus ja juhlavuus on läsnä.

Meille suomalaisille, jotka olemme kasvaneet huolehtimaan vain omista asioistamme, on kaikkien maailman ihmisten välillä vallitseva sidos jo hiukan utopistinen ajatus.

Se voi kuitenkin onnistua juuri perheen kautta: mitä itse toivoisit lapsillesi, äidillesi, isällesi, isovanhemmillesi, sisaruksillesi?

Myös Torniaisen valokuvissa nousevat esiin erityisesti perheet. Useimmiten kuvasta katsoo avoimin, iloisin, toiveikkain silmin lapsi.

Kokonaisuutena näyttely keskittyy rauhalliseen, inhimilliseen läsnäoloon ja on kiihkoton kannanotto perheiden yhdistämisen sekä ihmisyyden puolesta.

Säilötyt ja vaietut

Anna Knappe ja Amir Jan ovat tehneet dokumentaarisia videoita turvapaikkaa hakevien ihmisten kokemuksista vastaanotto- ja säilöönottokeskuksissa.

Hirvitalon näyttelyssä äänen saavat lukuisat Afganistanista ja Iranista tulleet turvapaikanhakijat. Heidän ikkunoidensa takana näkyy metsä ja järvi. Maisemasta ei kuitenkaan ole heille mitään iloa, he eivät voi elää siinä.

Jos ikkunan avaa, keskuksen työntekijä käskee sulkea sen.

Lapsesta asti ompelijana toiminut mies ei saa tehdä työtä ennen kuin hänellä on oleskelulupa. Vuoden toimettomana odotettuaan hän toteaa, että hän ja kaikki muutkin säilössä olevat turvapaikanhakijat ovat masentuneita.

Ei ole terveellistä vain odottaa ilman, että saa tehdä mitään muuta kuin syödä ja nukkua. Samaan aikaan pitäisi osoittaa kiitollisuutta ja hymyillä.

Katto pään päällä ja ruokaa pitäisi riittää. Pelko käännytyksestä takaisin Iraniin tai Afganistaniin on voimakas.

”Vieläkin joka päivä ja joka yö kuolen ja herään henkiin”, sanoo nuori mies, joka ei usko enää löytävänsä paikkaa, jossa voisi kokea elävänsä rauhassa.

”Vielä olemme elossa. En olisi uskonut, että olemme niin sisukkaita”, sanoo toinen.

”Poltetuksi sukupolveksi” nimittää Pedar-niminen mies itseään ja kaltaisiaan Afganistanin sisällissodan kokeneita.

Hän miettii naisten asemaa ja tulee siihen tulokseen, että todellinen poltettu sukupolvi ovatkin juuri naiset ja tytöt.

He ovat täysin miehensä tai isänsä kohtalon varassa, odottavat tuijottaen ovea tai ikkunaa rukoillen, että mies selviytyy.

Ikä on vuosien painoa

Taidekeskus Mältinrannan galleriassa valokuvataiteilijat Adolfo ja Nita Vera tuovat kaksi erilaista näkökulmaa sukupolvien välisiin suhteisiin.

Nita Vera on kiteyttänyt teoksiinsa lempeän humoristisesti sukupolvien välistä kitkaa. Kuvassa teos The Ambiguous Time (2011).

Nita Vera on kiteyttänyt teoksiinsa lempeän humoristisesti sukupolvien välistä kitkaa. Kuvassa teos The Ambiguous Time (2011).

Adolfo Veran valokuvat ikääntyneistä vanhemmistaan ovat kaunistelemattomia muotokuvia, joissa elämän kuluttava ja kolhiinnuttava vaikutus ovat läsnä.

Vuosien paino kasvaa, mutta suora katse luo kontaktin valokuvattavan ja valokuvaajan sekä teoksen ja näyttelyvieraan välille. Valokuvassa on aina läsnä näin monta kontaktipintaa ja aikatasoa.

Ajan kulumista ja muistamisen problematiikkaa Vera rakentaa osaan teoksiaan hienovaraisesti, maalauksellisen pinnan synnyttävällä kuvankäsittelyefektillä.

Adolfon tyttären, Nita Veran valokuvateoksissa kieppuu huumori. Hän on kuvannut isäänsä ja isoäitiään tilanteissa, joihin on rakennettu riemukasta draamallista jännitettä.

Osa Adolfo Veran teoksista kuvaa 1970-lukua, jonka tunnelmaa ja muistamisemme hämäryyttä hän tähdentää muokkaamalla valokuvaa maalaukselliseen suuntaan. Kuvassa teos Untitled #27 vuodelta 2017.

Osa Adolfo Veran teoksista kuvaa 1970-lukua, jonka tunnelmaa ja muistamisemme hämäryyttä hän tähdentää muokkaamalla valokuvaa maalaukselliseen suuntaan. Kuvassa teos Untitled #27 vuodelta 2017.

Järkähtämätön isoäiti kulkee rollaattorinsa kanssa eteenpäin. Samassa kuvassa isä kellahtaa puistonpenkin reunan yli, rikkoo järjestyksen ja odotukset.

Valokaapit teosten kehyksinä tuovat niihin lisää syvyyttä, näytösluonteisuutta ja elämän hehkua.

Adolfo Vera kiinnittyy tällä aukeamalla esiteltyihin pakolaisteemaa käsitteleviin näyttelyihin henkilöhistoriansa kautta, vaikkei Mältinrannan näyttelyssä olekaan kyse maahanmuutosta tai turvapaikan hakemisesta.

Hän kuuluu ensimmäisiin Suomeen tulleisiin pakolaisiin, jotka lähtivät Chilestä Pinochetin sotilasjunttaa pakoon vuonna 1973. Tuolloin Vera oli 18-vuotias.

Silloin solidaarisuus oli meilläkin muodikasta, joten Adolfo Vera koki hyvän vastaanoton. Hän kävi lukion ja pääsi opiskelemaan Taideteolliseen korkeakouluun.

Pitkän taiteilijanuransa aikana hän on käsitellyt teoksissaan identiteettiä, valtasuhteita, oikeudenmukaisuutta sekä pahuuden ja rauhan merkitystä.

Nyt myös hänen tyttärensä Nita Vera opiskelee valokuvataiteilijaksi.

Kuvataide

Marja-Liisa Torniainen & Kaupin vastaanottokeskus: No Man Is an Island – We Are Interconnected, Valokuvakeskus Nykyaika, Kauppakatu 14, Tampere, 3.7. saakka.…★★★★

Anna Knappe & Amir Jan: Camp on seinä metsässä, Hirvitalo, Hirvikatu 10, Tampere, 25.6. saakka. …★★★★

Adolfo & Nita Vera; What Love Weighs, Galleria Mältinranta, Kuninkaankatu 2, Tampere, 13.6. saakka. …★★★★★


Kommentit (4)

  • Loislurso

    Ihmisiä yritetään hellyttää perheiden ja lasten kuvilla, vaikka suurin osa Suomeen tulleista on ollut miehiä.

  • Ensin ajatellaan

    Ongelmat eivät ratkea sillä, että ne siirretään ”ensin Amerikkaan, Eurooppaan, Suomeen” ..

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet