Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Hyvä elämä Urheilu Kulttuuri Mielipiteet Moro Tähtijutut Näköislehti

Ensin Mauno Koivisto luimisteli kulmiaan – sitten yhden lauseen myötä alkoi yhteistyö, jonka ansiosta tämä mies tunsi presidentin poikkeuksellisen hyvin

Olen ollut auttamassa Mauno Koivistoa neljän kirjan kirjoittamisessa. Mieleen piirtyy kuva itsenäisestä miehestä, joka luotti omiin kokemuksiinsa, arvosti sivistystä, uskollisuutta ja sitä, että sana pitää. Ylisanoja ja adjektiivejä hän inhosi. Olin keväällä 1994 jättänyt Suomen Kuvalehden toimituksen ryhtyäkseni vapaaksi toimittajaksi, ja Mauno Koiviston kustantaja tarjosi minulle tehtävää Koiviston presidenttivuosien muistelmien avustajana. Muistelmien ensimmäinen osa oli jo valmis. Ensitapaamisellamme Koivisto luimisteli kulmakarvojensa alta ja tuskin sanoi minulle sanaakaan. Erotessamme hän sanoi, ikään kuin ohjeeksi: ”Niin, että kun sanotaan, että kaikki jugoslaavit valehtelevat, niin mitä se sanoo sanojasta itsestään”. Ymmärsin saaneeni pestin. Juuri näillä vaikeaselkoisilla paradokseilla Koivisto rakensi etäisyyttään – ja näin itselleen liikkumavaraa – suhteessa muihin. Gorbatshovin herätyskello Koivisto oli saanut muistelmien kirjoittamista varten vaatimattoman huoneen ja keittosyvennyksen Suomen Pankin Unioninkadulla sijainneiden edustustilojen kellarista. Tilaan oli oma erillinen sisäänkäyntinsä. Ovikellon soittaja näki vain jalan, kun Koivisto potkaisi oven auki. Sisustus oli askeettinen: mukava työtuoli, työpöytä, jolla oli paperia ja kyniä, pieni nauhuri, puhelin, vaimon ja tyttären valokuvat ja Mihail Gorbatshovin lahjoittama herätyskello. Vaatimaton seurusteluryhmä, keittiösyvennyksessä oli kahvinkeittimessä laihaa Saludo-kahvia Koivisto ei antanut muistelmiensa avustajalle ohjeita – ehkä hän oletti mietelmiensä olleen yksiselitteisiä. Juuri tässä syntyi usein kitka Koiviston ja muiden välillä: Koivisto ei sietänyt sitä, että häntä lähdettiin tulkitsemaan. Työhuoneeseeni vain ilmestyi laatikoittain materiaalia. Kun vein tekeillä olleiden Koiviston muistelmien ensimmäiset kymmenen liuskaa hänelle luettavaksi, hän hyväksyi ne sellaisenaan. ”Näin se talokin aloitetaan. Nurkasta vaan”, hän sanoi. En ollut tulkinnut mitään, olin vain yrittänyt kertoa. Kirjoitti käsin Koivistolla oli loistava tyylitaju ja hän oli kirjallinen ihminen; hän luki jatkuvasti paljon ja laajasti. Hän käytti taitavasti eri tyylilajeja ja siteerasi tarkasti. Hänellä ei ollut työhuoneessaan kirjoituskonetta, koska hän kirjoitti käsin. Koivistolle kynä oli ehkä tärkein työkalu. Sen avulla hän ajatteli ja sen avulla hän luki. Kun hän oli lukenut kirjan huolella, se oli luettu ”kynän kanssa”. Muistelmien aineistona oli suuri määrä liuskoja, joihin hän oli käsin kirjoittanut muistikuviaan ja analyysejään tapahtumista. Usein niissä oli samoja tapahtumia yhä uudelleen, mutta usein myös uusin vivahtein. Kun muistiinpanoja tulkitsi, piti olla tarkka vivahteissa. Hän mielellään nauhoitti: hän puhui ajatuksensa nauhuriin ja presidentinlinnassa nauhat purettiin; niitäkin oli paljon ja nekin usein samoista asioista, uudelleen ja uudelleen puhuttuina, aina hieman eri sävyin. Kolmas materiaaliaineisto olivat nauhoitukset eri henkilöiden kanssa käydyistä keskusteluista. Koivistolla oli kiire muistelmiensa kanssa. Täytyy ehtiä ensimmäisenä, hän selitti. Näin kukaan ei voisi tulkita Koivistoa hänen oman näkökulmansa ohittaen. Näin toimi myös Mannerheim . Hän ei antanut ohjetta siitä, mikä sävy oli kulloinkin oikea. Se piti itse löytää. Piti sukeltaa presidentin mieleen. Hän itse suhtautui lopputulokseen vähän kuin se olisi tutkimusmatka: mitähän tulee vastaan? Harvoin hän tekstiin puuttui. Kun hän puuttui, olin vaikeuksissa. Koivisto seurasi erityisellä myötätunnolla ja tarkkaavaisuudella Unkarin talouskokeiluja 1980-luvulla. En saanut tätä kohtaa muistelmissa oikein; Koiviston fundeeraukset menivät kerta kaikkiaan yli ymmärrykseni. Kun hän kolmannen kerran palautti tekstin, hän kärsimättömänä kysyi, että mikä tässä nyt on niin vaikeata. Vastasin, että en saa sitä oikein, koska en ymmärrä sitä. ”Riittää, että kirjoitat”, hän ärähti. Valmistuneissa kirjoissa oli virheitä, joskus vakaviakin, mutta Koivisto ei niistä syyttänyt. Virheet hän tulkitsi aina yhteisiksi. Kun Historian tekijät valmistui, Koivisto ilmoitti, että nyt juhlitaan! Hän katosi keittosyvennykseensä ja toi laihan Saludon kyytipojiksi kaksi dominokeksiä. Sota opetti varovaiseksi Koivistolle sota oli ydinkokemus. Hän on presidenteistämme ainoa, joka on maannut toisen maailmansodan juoksuhaudoissa. Sotaan meni syvästi uskonnollisen kasvatuksen saanut nuorukainen ja sieltä palasi katkera pikakiväärimies. Kirjassaan Koulussa ja sodassa Koivisto paljastaa isänsä kanssa käymänsä kirjeenvaihdon. Kirjeiden ahdistuksesta ja katkeruudesta syntyi hänen suuri linjansa. Rintamamies joutui toteamaan, että lopulta Venäjä on aina vahvempi eikä vieraaseen voi luottaa. On oltava niin vahva kuin pystyy, mutta myös varovainen. Tämä määritti hänen suhteensa Neuvostoliittoon ja siihen, miten hän jatkoi ja muokkasi presidenttinä perinnökseen samaansa Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittista linjaa. Yllättäen hänen silmiensä edessä aukesi Neuvostoliiton modernisoitumisen, avautumisen ja ehkä jopa vapautumisen mahdollisuus. Koiviston ikäluokalle, hänen kokemukselleen se oli ainutlaatuinen historian tilaisuus, jota ei saanut omilla toimilla vaarantaa. Se saattaisi olla tie ulos Suomen ikiaikaisesta umpikujasta. Koivisto näki Mihail Gorbatshovissa uuden ajan mahdollisuuden ja tarttui siihen. Hän koki hengenheimolaisuutta ikäluokkansa rintamamiehiin: Yhdysvaltain varapresidenttiin ja sittemmin presidenttiin Georg Bushiin , Yhdysvaltain ulkoministeriin Georg Schultziin ja Saksan liittopresidenttiin Richard von Weizsäckeriin . Kansainvälisessä politiikassa on varottava toimia, jotka vaarantavat mahdollisuuden, joka oli avautumassa. Varovaisuus ulottui myös siihen, miten Koivisto suhtautui Baltian maihin. Gorbatshov pyysi apua Etykin huippukokous Pariisissa marraskuussa 1990 oli eräänlainen huipennus. Neuvostoliitto oli alkanut hajota. Kokoukseen osallistuivat 34 maan valtionpäämiehet. Koivisto ja Gorbatshov istuivat valtavan kokoushuoneen eri puolilla. Gorbatshov vaelsi kesken kokouksen ison neuvotteluhuoneen toiselle puolelle Koiviston luo ja sanoi: ”Olen suurissa vaikeuksissa, voitteko minua auttaa?” Koivisto valmisteli siinä paikassa puheen, jossa hän vetosi siihen, että Neuvostoliiton avautumisen prosessia olisi tuettava, muuten uhkaisi uusi väkivallan aika. Koiviston muistelmien kuvaus viimeisestä kokouspäivästä ja kohtaamisesta Gorbatshovin kanssa on hyytävä: ”Seuraava päivänä oli päätösasiakirjan allekirjoitus ja loppuseremoniat. Toivoin, että minulla olisi vielä mahdollisuus keskusteluun, mutta hän oli kuin mehiläiskuningatar. Koko ajan kun hän kulki, ihmisjoukko liikkui hänen mukanaan. Menin Gorbatshovin kulkureitille enkä väistänyt, kun ihmiset selkä edellä minua lähestyivät. Heidän piti väistää minua, jolloin tulimme Gorbatshovin kanssa vastakkain. Mutta emme voineet enempää puhua, ympärillämme oli useita mikrofoneja. Vaihdoimme vain hyvästit.” Nuoruudessa anarkisti Vain kolme kuukautta aiemmin Gorbatshov ja Bush olivat tavanneet huippukokouksessa Helsingissä. Kokouksen yhteydessä Koivistot olivat kutsuneet Gorbatshovit maapaikkaansa Tähtelään, jossa Koivisto eritteli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerille ja tämän puolisolle nuoruutensa aatteellisia lähtökohtia sosialismia, anarkismia ja anarkosyndikalismia. ”He pahoittelivat, että Neuvostoliitossa tunnettiin anarkistien teoksia hyvin vähän ja vain marxilais-leniniläisestä näkökulmasta”, Koivisto kirjoitti muistelmissaan. Se oli nuoruuden anarkistin ja miehuuden tannerilaisen unohtumaton hetki. Yhdessä asiassa tilit olivat tasan ja Suomen historiaan lisätty yksi piste. ”Tähän on tyytyminen” Kun Gorbatshovin muistelmat myöhemmin ilmestyivät, Koivisto odotti niitä innolla. Kustantaja käytti kaikki keinonsa ja sai vedoksen Koiviston luettavaksi ennen kirjan ilmestymistä. Koivisto mainittiin kirjassa vain ohimennen, kun esimerkiksi keskusteluja Espanjan sosialistisen pääministerin Felipe Gonzalesin kanssa kuvailtiin laajasti. ”Tähän on tyytyminen”, Koivisto hymähti, ehkä jopa helpottuneena. Gorbatshovin ja Koiviston tapaamista yritettiin myöhemmin järjestää useitakin kertoja, mutta aina hanke kaatui. Venäjä ei kuitenkaan jättänyt Koivistoa rauhaan. Hän jatkoi aatteellisia pohdiskelujaan. Kun Venäjän idea , viimeinen yhteinen hankkeemme, oli valmis, hän juhlisti hetkeä antamalla vuonna 1963 ostamansa Isaac Deutscherin Trotski -elämänkerran The Prophet Armed (Aseistettu profeetta). Ymmärsin, että myös muistoksi itsestään. Avusti Mauno Koivistoa kirjoissa Historian tekijät (1995), Liikkeen suunta (1997), Koulussa ja sodassa (1998) ja Venäjän idea (2001). 63-vuotias Tampereen maisteri. Työskennellyt Helsingin Sanomissa, Suomen Kuvalehdessä, Kauppalehdessä sekä vapaana toimittajana.