Ladataan
Pääaiheet 100 tuoreinta Uutiset Jukola 2019 Urheilu Hyvä elämä Kulttuuri Mielipiteet Moro Näköislehti Tähtijutut

Kun Armi sai siivet: Lue itkemättä Matti Kuuselan kertomus oman koiran kauniista kuolemasta

Raps, raps, raaps, raps. Unen läpi kuulen, että Armi on jo herännyt ja lähtenyt aamutoimilleen. Se on venytellyt ensin hartaasti vihreässä nojatuolissa, hypännyt lattialle ja astelee nyt vähän horjahdellen vesikupilleen. Armi on juonut viime aikoina paljon, niin nytkin. Lopulta latkina loppuu, tulee hiljaista. Arvaan että Armi istuu paikoillaan, katselee ulos ikkunasta, miettii mikä päivä tänään on. Ei kai mitään erikoista? Armi nauttii siitä, että kaikki toistuu samalla tavalla. Toisto on tosi ikuisuus, se tietää. Raps, raps, raaps, raps. Armi lähtee keittiöstä kohti makuuhuonetta. Äänestäkin kuulee, että se ontuu toista takajalkaa; tassu tahtoo pettää alta. Armi pysähtyy makuuhuoneen kynnykselle, katsoo, odottaa: olisiko joku hereillä? Ei näköjään. Armi tietää mitä pitää tehdä. Se kiertää ikkunan puolelle, asettuu istumaan matolle viereeni. Ei sano mitään, katsoo vain hievahtamatta. Armi on tahdikas, kohtelias koira. Se odottaa niin kauan, että avaan silmäni. Sitten se heiluttaa häntää, läähättää hieman, antaa ymmärtää että pitää päästä pissalle. ”Huomenta Arska”, sanon ja rapsutan sitä niskasta. Arska? Kyllä, rakkaalla koiralla on monta nimeä. Armi on alunperin Jaxonville Darling, mutta tuntee myös nimet Arska, Rebekka, Riku-Pekka ja Sergei Petterson. Kukaan ei enää muista, mistä viimeisin tulee, mutta senkin Armi hyväksyy omaksi nimekseen. Nousen ylös, Armi seuraa minua. Huokaan syvempään kuin koskaan aikaisemmin. Tiedän jotain, mitä Armi ei tiedä. On alkanut Armin elämän viimeinen päivä. Tai ehkä Armi sittenkin tietää. Sen silmissä on viime päivinä viipynyt tavallistakin lempeämpi, vähän kummastunut, illantumma katse. Aiemmin se viihtyi myös yksikseen, nyt se on vaihtanut paikkaa ihmisen mukaan, käpertynyt aivan viereen, jalkojen juureen, niin liki kuin mahdollista. Ja kun viime yönä vein Armin pissalle, se oli aivan kummallinen, lähti täysin yllättäen hölkkäämään outoon suuntaan, aivan kuin olisi päättänyt lähteä omille teilleen. Niin, ehkä se aavistaa jotain. Tai sitten Armi vain sai vainun rusakosta ja kuvitteli pystyvänsä vielä kerran tuimaan takaa-ajoon. Turha luulo: ei Armi enää jaksaa ajaa takaa rusakkoa, varikselle rähjääminenkin vie vähät voimat. Armin hemoglobiini oli viimeksi vain 30, tulehdusarvo korkealla, voimat loppu. Ehkä selkärankasyöpä? Ehkä munuaiset? Kenties selkäydin? Ehkä kaikki kolme. Minä emmin vielä kaiken tämän jälkeen, mutta Hannele, Armin emäntä, teki raskaan, rakkaan päätöksen – Armin ei tarvitse kärsiä, se ei ole koskaan tehnyt mitään pahaa kenellekään. Armi saa lähteä rauhassa, kotona, nukkua pois ilman tuskia. No hyvä. Aikansa pimeää nuuhkittuaan Armi palasi luokseni, painautui pohjetta vasten, halusi takaisin kotiin, omaan nojatuoliin nukkumaan. Hannele lähtee töihin silmät itkusta sumeina, me lähdemme Armin kanssa viimeiselle aamulenkille. Armi laskeutuu raput haparoiden, varoen, mutta omin tassuin, omin voimin. Se tuntuu olevan tärkeää - kyllä minä vielä jaksan. Sataa kevyttä lunta, Armi kyntää hankea kuonollaan ja saa otsaansa lumisen tähden, näyttää hassulta, nuorelta. Armi ylittää tien aina samasta kohdasta - en sitten koskaan oppinut ymmärtämään miksi. Se pissaa siististi liikennemerkin viereen, jatkamme matkaa kohti Vihnusjärveä; jaksaisikohan Armi vielä sinne asti? Ei jaksa. Vihreän talon jälkeen Armi istahtaa, jää miettimään. Järven jää hohtaa puiden lomasta: sadat kerrat Armi on viilettänyt jäällä, säntäillyt villisti rannalta toiselle. Ja joka kesäaamu Armi on ajanut sorsat rannalta veteen muka vihaisesti, mutta leikkiähän se on ollut, sorsatkin ovat siihen sopeutuneet, jopa odottaneet ärhäkkää pientä koiraa tulevaksi polkua pitkin. Mistä sorsat ensi kesänä tietävät, että aamu on jo pitkällä? Palaamme kohti kotia, Armi syö lunta, ahmii sitä intohimoisesti, uskoo ehkä, että se auttaa sisintä kalvavaan outoon tunteeseen. Annan Armin syödä, vaikka se saakin mahaansa lumimatoja. Mahtavat madot hämmästyä, kun ne illalla yhtäkkiä ovatkin taas taivaassa, josta juuri suurella vaivalla leijailivat alas. Aamulenkki on onnellinen, yksikään peräkärry ei häiritse Armin verkkaista, viipyilevää matkantekoa. Se jaksaa nousta ensimmäiset raput, ei enempää. Otan Armin syliin ja kannan sen ylös; kaikki 81 rappua ovat itkettävän tuttuja. Armi lepää luottavaisena sylissä, nuolaisee märkää poskea. Panen palan ruisleipää tuolin kaiteelle, Armi hakee aamuleivän tottuneesti, vie sen olohuoneen matolle, suorittaa huolellisen tapporavistelun ja alkaa syödä saalistaan. Menen makuulle Armin viereen, rapsutan sen mahaa ja kerron, etten tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Ehkä Armi päätyy koirien taivaaseen, jossa on huhujen mukaan maksalaatikkotehdas ja makkarapuita. Saattaa myös olla, että Armi herää huomenna lehmänä tai ihmisenä, eihän sitä koskaan tiedä. Mutta yhden asian voin Armille luvata: kissana et varmasti herää, niin julmaa huumorintajua ei ole yhdelläkään jumalalla. Yritän ajatella kaikkea muuta paitsi huomista; Armia ei enää ole, tuoli on tyhjä. Tuntuu tolkuttoman pahalta. Entä jos pakenisin Armin kanssa Ruotsiin? Panisin Armin reppuun, menisimme laivalla Tukholmaan ja jatkaisimme siitä junalla läntiselle Göötanmaalle, josta Armin esi-isät ovat kotoisin... Puhelin soi, suunnitelma jää sikseen: eläinlääkäri ilmoittaa, että pääseekin tulemaan vasta viideltä. Armi saa tunnin lisää elinaikaa. Menen tietokoneelle, Armi seuraa perässä, etsii auringonläikän matolta, asettuu siihen nukkumaan. Avaan Vernan kotisivut; sieltä voi valita uurnan Armin tuhkalle ja lukea kotieläimille kirjoitettuja muistovärssyjä. Itse olen laatinut Armin muistokirjoituksen jo kauan sitten, jonain aamuyönä kun Armi maiskutti tapansa mukaan sängyn vieressä. Se menee näin: Nyt loppui maiskutus, nyt alkoi ikuisuus. Armi, hyvää matkaa Matti uniansa jatkaa No, ehkä sitä ei tohdi laittaa julki: muut muistokirjoitukset ovat niin täynnä surua, ikävää, kyyneliä, enkelikoirien liitoa ja vakaata uskoa jälleen näkemiseen. On tullut viimeisen aterian aika. Menen jääkaapille, otan maksalaatikon esiin ja rapistelen kannen auki. Ja vaikka Armi on jo melkein kuuro, tämän äänen se tunnistaa. Armi lönköttelee keittiöön tippa leuassa. Ei voi olla totta: maanantai ja maksalaatikkoa. Kyllä elämä on sentään ihanaa! Armi kiertelee ensin lautasta tapaansa mukaan vaaniskellen, odottelee kiltisti maailman kauneinta lausetta ”ole hyvä”. Ja syö sitten kaiken puolessa minuutissa, menee olohuoneeseen, pyyhkii kuonoa mattoon, nauttii vielä jälkimausta. Hyvää oli. Hannele tulee kotiin, Armi rientää vastaan, heiluttaa häntää, on onnellinen. Hannele on reipas, ei itke, ei huokaa, vaikka sydän on jo pakahtunut; Armi ei saa huomata mitään. Käymme kolmistaan ulkona, tästä Armi nauttii, lauma on koossa, kaikki hyvin. Viereisen talon koira on pihassa, haukahtaa, Armi haukahtaa takaisin. Sellaiset jäähyväiset. Otamme viimeiset valokuvat, taivas on hetken sininen, aurinko pilkistää, Armi yrittää pörhistää turkkia, nostaa häntää. Kaunis koira, vaikka näyttelyssä tuomari moitti kuonoa liian isoksi. Miten niin muka? Sisällä Armi saa makupalat: Hannele antaa lakritsan, minä teen vielä nakkitempun, Armin bravuurin. Panen nakin toiseen nyrkkiin, toinen nyrkki on tyhjä. Siirtelen nyrkkejäni edestakaisin Armin silmien edessä, se seuraa valppaalla katsella. Kummassa nyrkissä nakki on? Armi näyttää tassulla, ja osuu aina oikeaan. Se ei ole mikään ihme, sillä Armi on nero. Jotkut väittävät, että Armi tietää oikean nyrkin hajun perusteella. Minä pidän älyä todennäköisempänä vaihtoehtona. Odotus käy yli voimien. Katselen ulos ikkunasta, Hannele on tekevinään koulutehtäviä. Juuri kun alan toivoa, että eläinlääkäri ei tulekaan, ovikello soi. Armi säpsähtää hereille, menee ovelle, ottaa tulijan vastaan reippaalla haukunnalla. ”Mitä tyttö, kysyy eläinlääkäri Hanna-Leena Terhonen ja rapsuttaa Armia leuan alta. Armi tykkää. Hanna-Leena tuo ison sinisen pakin olohuoneeseen, avaa sen. Armi nuuhkii ampulleja innokkaasti. Hannele ottaa Armin viereensä sohvalle, panemme rakkaan koiraviltin Armin alle, olemme hiljaa. Armi painaa päänsä Hannelen syliin, näyttää rauhalliselta, valmiilta. Suonet ovat niin ohuet ja heikot, että kanyylin kiinnitys kestää hetken. Istun sohvan toisessa päädyssä, enkä tiedä mihin turhat käteni panisin. Lopulta lasken ne Armin selän päälle. ”Nyt menee rauhoittavaa ainetta, sitten unilääkettä”, kertoo Hanna-Leena. Armi on aivan rento, Hanna-Leena ei ole varma onko aine mennyt perille. ”Armi, maksalaatikkoa”, sanon. Armi ei reagoi mitenkään. Perillä on. Unilääkkeen vuoro, Armi työntää kuononsa Hannelen kainaloon, ei värähdä enää, korvat ovat kuitenkin kauniisti pystyssä. Hanna-Leena kuuntelee stetoskoopilla, sanoo: ”Armin sydän on pysähtynyt.” On hiljaista, Jostain kaukaa kuuluu kuitenkin raps, raps, raps, raps. Armi ei enää onnu toista takajalkaansa. Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Aamulehti Valossa 13.4.2006