Kaikkia tarvitaan, vaikka kaikki eivät pelaisi, muistuttaa Pikkuleijonien mentaalivalmentaja - Kotimaa - Aamulehti

Kaikkia tarvitaan, vaikka kaikki eivät pelaisi, muistuttaa Pikkuleijonien mentaalivalmentaja

Mentaalivalmentaja Melina Niemi tuntee kiekkojunnujen menestystien. Valmentajilta hän peräänkuuluuttaa lasten yksilöllistä kohtelua.

22.8.2016 18:31

Suomalaisten lasten tietä aikuisiksi huippu-urheilijoiksi pohditaan taas. Mentaalivalmentaja Melina Niemi, olit mukana esimerkiksi vuoden 2014 ja 2016 nuorten kiekkoleijonien menetyksekkäissä MM-projekteissa.

Pikkuleijonien joukkueessa kaikki kunnioittivat toisiaan. Jokaisella oli oma tehtävänsä, kertoo mentaalivalmentaja Melina Niemi.

Millä keinoin lapsesta kasvaa terve, vahva ja tiukoissa painetilanteissa kaikkein parhaaseensa pystyvä urheilija-aikuinen?

- Tarvitaan monipuolista treeniä, lepoa ja oikeanlaista ravintoa. Psyykekin tarvitsee harjoitusta jo hyvin nuoresta pitäen. Mielikuvaharjoitteita ja paineensiedon harjoittelua. Ihminen on kokonaisuus. Suomessa ollaan monessa kohdassa valmennustyössä jo hirveän hyviä, mutta ehkä psyykkistä valmennusta on edelleen liian vähän. Ei riitä, että apua haetaan silloin, kun havaitaan jokin ongelma.

Onko tärkeää vaalia Kaikki pelaa –henkeä juniorivuosina vai pitäisikö se korvata jollakin muulla teesillä?

– Minä suosittelen ”kaikkia tarvitaan”-ajattelua. Pelaajat kehittyvät hyvin eri tahtiin niin fyysisesti, henkisesti kuin sosiaalisestikin. Heillä on joukkueessa erilaisia rooleja. Valmentajan tehtävä on tunnistaa jokaisen vahvuudet. Kiekossa, jonka tunnen parhaiten, syttymisiä sattuu vielä yli 25-vuotiaissakin. Joku voi olla ollut pitkään ihan ok, mutta kun kaikki olosuhteet loksahtavat kohdalleen, esiin saattaa tulla huippu.

- Olen sitä mieltä, että nuorena pitäisi pystyä harrastamaan monipuolisesti montaa eri lajia. Tavoitehan on myös terve, liikkuva ihminen ja oman motivaation ja lajin löytyminen. Huipulle pyrkiville täytyy sitten mahdollistaa tarpeeksi laaja ja osaava valmennus.

Missä vaiheessa oikeasti edes voi huomata kenestä on huipuksi?

– Teini-iän kynnyksellä urheilija alkaa näyttää omaa motivaatiotaan. Minusta olisi hyvä olla oma ryhmänsä huippulahjakkaille, mutta sieltä pitäisi pystyä välillä lähtemään pois tai sinne pitäisi pystyä nousemaan eri ikävaiheissa. Urheilijoiden kehitys ei kulje samaa tahtia. Valmentajan tärkein tehtävä on tuntea urheilijat yksilöinä ja tukea jokaista sopivalla tavalla. Urheilusta pitää nauttia ja lajia rakastaa, jotta jaksaa.

Mitä urheilijan vanhemmilta vaaditaan?

– Ennen kaikkea vanhemmuutta. Heillä on vastuu lapsen hyvinvoinnista. Oma urheilu-unelma ei koskaan mene sen ohi.

– Vanhemman pitää kuulla ja olla läsnä. Pelkojohtaminen ei toimi valmentajalla, mutta ei myöskään vanhemmalla. Syyllistämisen tai vaatimisen sijaan vanhemman tehtävä on tukea lasta ja suojella tätä henkisiltä tai rasituksen tuomilta vaurioilta yhdessä valmentajan kanssa. Huippu-urheilijan lepo, palautuminen ja ravinto ovat kaikki tärkeitä asioita. Yhteistyö valmentajan kanssa on se tie, jossa lapsi voi hyvin. Urheilijalähtöiseen ajatteluun ei ikinä kuulu vanhempien ja valmentajien vastakkainasettelu. Raivoaminen ei auta ketään. Keskustelun tie on paras.

Entä valmentajilta?

– Nuoret ovat hyvin alttiita kaikelle. He sortuvat helposti statusvertailuun. Sillä hetkellä, kun alkaa verrata itseään toisiin älyssä, kauneudessa, taidoissa, missä vaan, siirtää ajatukset pois omasta suorituksestaan ja paineet kasvavat.

- Keho menee stressitilaan ja paras suoritus ei enää ole mahdollinen. On siis aivan turha ruokkia nuorten keskinäistä vertailua, vaan keskittyä siihen miten tämä nuori kasvaa parhaiten kohti huippua. Virheisiinkään ei pidä keskittyä, sillä silloin ne alkavat helposti vain toistaa itseään.

- Nuorelle pitäisi ajoissa opettaa elämänhallintaa. Urheilu ei koskaan voi olla elämän koko sisältö. Esimeriksi lukioiässä urheilu vaatii valtavia voimavaroja ja uhrauksia. Jos motivaatio sammuu, pitää pystyä pohtimaan, onko kyseessä notkahduskausi, haluaako nuori taukoa vai haluaako hän kenties lopettaa kokonaan.

- Huippu-urheilu on nuoren työ, joka aloitetaan hyvin varhain. Kukaan ei jaksa työtä ilman lomia. silloin katoaa nautintokin.

Onko meidän nuorissamme tarpeeksi omaa motivaatiota ja paloa maailman huipulle saakka?

– On. Mutta tietysti, jos kipinä sammuu, tarvitaan tukiverkostoa nuoren tueksi. Pelko on paras motivaation tappaja. Siksi on hyvin tärkeää, millaista tukea nuori saa esimerkiksi loukkaantumisen tai häviön hetkellä.

Onko väärin vaatia, että jokaisen lapsen pitäisi saada sama kohtelu?

– Minusta tärkeintä on yksilöllinen kohtelu. Esimerkiksi treenimäärien putoamisen taustallakin voi olla joku syy. Kotiolothan vaikuuttavat työpaikallakin. Valmentaja, ole rinnalla ylä- ja alamäessä ja tunne valmennettavasi.

- Minusta esimerkiksi kiekkovalmentaja Jukka Jalonen on tästä loistavan hyvä esimerkki. Hän ei huuda eikä räyhää. Hän johtaa pelaajia yksilöinä. Nuorten menestyneessä kiekkojoukkueessa kaikki pelaajat arvostivat toisiaan. Ei se auta, että kentällä on 6-7 pikkuprinssiä, jotka ajattelevat vain itseään. Joukkueista voittaa se, joka pelaa joukkueena. Peliaika ei ratkaise oppimista. Työ tehdään muualla.

Pitäisikö peliajan mennä joukkueessa lapsen todellisten treenituntien eikä kaikki pelaa –periaatteen mukaan?

– Minusta kaikkien lasten pitäisi saada harrastepuolella pelata jonkun verran. Tasoryhmien välillä pitäisi liikkua, mutta huippuvalmennettavat voisivat silti saada oman ryhmän. Tärkeää on myös, että siirtyminen ei koskaan ole rangaistus, nuorelle on selitettävä, miksi välillä voi olla hyväkin ottaa toinen rooli. Ja jos jaksaa harjoitella ja kehittyä, tien kovempaan joukkoon pitäisi olla auki.

Mitkä ohjeet antaisit Suomen urheilumenestyksen uuteen nousuun?

– Suomessa on jo monia aivan huippuja valmentajia. Heidän oppinsa pitäisi saada leviämään. Ollaan avoimia uudelle. Tulevaisuuden menestyjät kasvavat kokonaisuutena ja yksilöinä huomioiduista junnuista. Huippu-urheilu vaatii valtavasti työtä, huipuksi ei kukaan vain pompsahda. Kokonaisuus kuntoon!

Entä mitä teemme nyt oikein ja hyvin?

– Esimerkiksi kiekossa tehdään tosi hyvää työtä. Koko ajan nousee valtavan upeita pelaajia. Yksilölajeissakin pitäisi saada henkistä valmennusta, joka huomioi elämäntilanteet ja paineet. Kukaan ei voita joka kerta, mutta häviö pitää analysoida ja jatkaa eteenpäin.

- 2014 Malmössä Suomen nuorten joukkue voitti, meillä oli halua ja innostusta. Nuoret eivät pelänneet mitään. Kun Ruotsi hävisi, suuri yleisö ihmetteli ja naureskeli, että miksi siellä psykologit kävivät häviöt heti läpi. Minusta se oli valtavan upea juttu. Vain niin voi mennä eteenpäin. Häviö kääntyy vahvuudeksi eikä jää kummittelemaan.

- Suomessa saatetaan lyödä lyötyjä ja sitä kautta lisätä pelkoa vielä tuleviinkin suorituksiin. Kohtuuton nettisoimaus on liki henkistä väkivaltaa. Jos ihmiseltä lyödään silmä mustaksi tai hänet haukutaan, aivoissa herää sama reaktio. Sillä erotuksella, että fyysisen väkivallan reaktio laimenee, mutta psyykkisen väkivallan tunne saattaa palata vuosienkin päästä yhtä vahvana.

Kenellä urheilijalla olet nähnyt todella onnistuneesti hoidetun matkan huipulle?

– Esimeriksi kiekkolija Aleksi Saarelalla on ollut todella makea kehityskäyrä. Motivaatio, fokus ja stressinhallinta ovat nyt 19-vuotiaana huippuluokkaa. Hänen tukijoukkonsa on ollut hieno ja hän osaa myös itse käyttää hyödykseen henkisen valmennuksen opit. Kukaan ei voi urheilla urheiljan puolesta.

Miksi kaikki vanhemmat haluavat lapsistaan huippu-urheilijoita, kannattaako tuota elämää edes tavoitella?

– Jos lapsella on oma unelma, sitä tulee tukea, mutta vanhemman unelmaan ei lasta voi pakottaa. Huippu-urheilijuus on valtavan kova duuni. Se vaatii kaiken. Urheilijan itse on haluttava sitä. Ja huipuiksi eivät ikinä pääse kaikki.

Jokaisella nuorella on vahvuutensa. Kaikista ei silti voi tulla huippuja. Melina Niemi muistuttaa, että kehitys ei etene samassa tahdissa koko ikäryhmässä.

Ammatti:henkinen valmentaja

Asuu:Pirkanmaalla

Uraa:Mentaalivalmentajana Tapparassa kaudella 2009. Viisi kautta Porin Ässissä, joukkue saavutti Suomen mestaruuden. Mukana vuoden 2014 ja 2016 nuorten kiekkoleijonien voitokkaissa MM-projekteissa. Nyt Ilveksen mentaalivalmentajana ja nuorten kiekkoilijoiden uudessa MM-projektissa.

Muun muassa Tanskassa ja Islannissa valmentanut koripallovalmentajaHarri Mannonenei erottele nuorten fyysistä ja psyykkistä valmennusta toisistaan.

– Jokainen harjoitustapahtuma on sekä fyysinen että psyykkinen. Fysiikkatreeni vaikuttaa aina aivoihin ja on sosiaalinen tilanne. Samalla tavalla esimerkiksi rentoutusharjoitus vaikuttaa heti myös kehoon.

Yksi valmentaja ei tietenkään voi hallita valtavasta tietomassasta jokaista aluetta täydellisesti. Siksi päävalmentajat tarvitsevat koulutusta ja ymmärrystä urheilijan polun kaikista osa-alueista.

– Urheilijan valmennustiimissä on oltava monenlaista osaamista. Päävalmentajan on oltava kartalla kaikkien toiminnasta, ymmärrettävä mitä haetaan ja onko se suorituksen kannalta keskeinen asia.

Joukkuelajeissa on Mannosen mukaan opittu jo toimimaan tämän suuntaisesti.

Yksilölajeissa on urheilja on edelleen usein itse se, joka halliitsee kokonaisuutta. Kuitenkin valmentajan kiinnostus ja tunne, että tämä tuntee urheilijan läpikotaisin, on menestyksen kannalta tärkeää.

Mannosen mukaan ammattimaiseen valmentautumiseen on Suomessa löydetty yksi toimiva, edullinen tie.

– Lapsi-vanhempi -yhdistelmä tai puoliso-puoliso -pari on osoittautunut toimivimmaksi meillä. Se kertoo vain, että suomalaisessa huippuurheilujärjestelmässä saman katon alla asuminen on liki ainoa tapa saavuttaa ympärivuorokautinen ja ammattimainen valmennusmäärä.

Viime aikoina puhututtanut Kaikki pelaa-ajattelu ei saa Mannoselta tuomiota.

– Eikaikki pelaa-ajatus ole mitään menestystä tuhonnut. Kyllä juniorivalmennuksen taso on noussut ja toiminta on inhimillisempää kaikin tavoin.

Joukkuelajien harrasteryhmistä poimitaan yhä muutamat huippuvalmennettavat jo kohtalaisen nuorina. Se on saanut monet lopettamaan tai luopumaan unelmastaan. Mannonen ei usko nykyjärjestelmässä olevan toimivaa tietä takaisin huippuryhmään ensikarsinnan jälkeen.

– Niiden, jotka kerran raakataan pois, on hyvin vaikea päästä takaisin. Motivatio laskee, valmennuksen taso laskee, yksin on vaikea nousta, vaikka fyysinen tai psyykkinen kehitys antaisikin uuden mahdollisuuden kärkeen. Kansainvälinen tutkimus on vahvasti sitä mieltä, että ainakaan alle 13-vuotiaana ei pitäisi raakata yhtä aikaa aloittaneita urheilijoita ollenkaan tasojen mukaan.

Joukkueeseen tarvitaan monenlaisia pelaajia. Jokaisella on oma roolinsa. Joukkueessa ei pelata toisia sen jäseniä vastaan.

– Kilpailua toki on, mutta hyvässä joukkueessa kilpaillaan siitä, kuka tekee parhaiten yhteistyötä kaikkien muiden kanssa. Valmentajan tehtävä on sitten selvittää kunkin osa ja rooli verkostossa. Tottakai, jos joku on istunut kauhean pitkään vaihtopenkillä, hänelle saattaa olla vaikea selittää, että oma arvokas rooli voi olla tukea muita. Tekemistä pitää järjestää kaikille.

Monesta taustasta huipulle

Mannosen mukaan huippu-urheilussa voi pärjätä hyvin monenlaisilla motivaatiotekijöillä ja taustaoloilla. Menestyjiä kasvaa sekä vauraista oloista että köyhemmistä.

– Toki joissain lajeissa on pelkästään rikkaita välineiden kalleuden takia, mutta yleisesti se ei ole ratkaiseva asia.

Suomessa tehdään monia asioita oikein. Mannonen ei jäisi kiinni edes heikohkoon olympiamitali-saaliiseen.

– Olympiamenestys mittaa menestystyä vain muutamissa lajeissa. Jos vain mitaleita haettaisiin, pitäisi valita pienet lajit, joissa suomalaislla ei ole liikaa vastusta ja satsata niihin taloudellisesti.

Tärkeämpää on päättää, mitä halutaan.

– Ensin pitäisi päästä yhteisymmärrykseen siitä, mikä on urheilujärjestelmänmme oleellisin päämäärä. Onko se lasten ja nuorten laajan ja terveyttä vaalivan harrastamisen vai huippu-urheilun tukeminen. Nyt vallalla on sekäjärjestelmä, joka yrittää vähän molempia.

– Jos vain mitaleja ajatellaan, kannattaa panostaa hyvin pieniin lajeihin, jossa kilpailua on vähän. Esimerkiksi talvilajeissa on aiemmin pärjätty olosuhteidemme ansiosta. Siis, jos mitalit on tärkein päämäärä, näin voi tehdä, mutta en sano, että sen pitäisi olla päämäärä, Mannonen korostaa.

Tanskassa valmentaneena Mannonen voi verrata myös olympialaisissa hienosti menestyneen maan olosuhteita Suomeen.

– Tanska, kuten myös Uusi-Seelanti, ovat esimerkkejä voimavarojen keskittämisestä tietyille lajeille.

Kysymykseen siitä, pitääkö lapsestaan toivoa huippu-urheilijaa, Mannosella on omakohtainen vastaus.

– Itse laitan lapseni harrasteryhmiin tekemään sitä, mitä he itse haluavat.

Kirsikka Otsamo

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos