Lukemisto

"Aina vedetään matto jalkojen alta" – Marjo ja Suvi kertovat, miltä tuntuu jahdata unelmien opiskelupaikkaa monta vuotta

Miltä tuntuu kolkuttaa vuosia ovea, joka ei välttämättä koskaan aukea? Millaista on, kun pääsykokeista tulee jokavuotinen rutiini? Kaksi unelmiensa metsästäjää kertoo.

Esa Ylijääskö
"Aina vedetään matto jalkojen alta" – Marjo ja Suvi kertovat, miltä tuntuu jahdata unelmien opiskelupaikkaa monta vuotta

Suvi Koskinen teki kuusi vuotta käräjäsihteerin töitä. Hän haki opiskelemaan oikeustieteitä, koska halusi päästä sivustakatsojasta asioiden ytimeen.

Maiju Ylipiessa

Keväällä 2008 20-vuotias Marjo Airisniemi haki toista kertaa Teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiaa.

Pääsykokeet kestivät vajaan viikon, ja joka ilta osa hakijoista tippui pois. Ilta toisensa jälkeen Airisniemen nimi oli jatkajien listassa.

Viimeiseen vaiheeseen pääsivät Airisniemi ja kolme muuta.

Seuraavalla viikolla Airisniemi soitti silloisesta työpaikastaan Iittalalta Teatterikorkeakouluun kysyäkseen, oliko hän saanut opiskelupaikan.

Vastaus oli ei.

Airisniemi purskahti itkuun myymälän takahuoneessa.

Sitten yksi viimeisen vaiheen kolmesta muusta hakijasta soitti: Me kaikki päästiin, pääsitkö sinä? Lähdetkö kaljalle?

Onnea vaan teille, mutta en nyt taida lähteä.

Kesäkuun lopulla 2016 Suvi Koskinen istui käräjäsihteerin toimistossaan Espoon käräjäoikeudessa.

Työteho ei tainnut olla sinä päivänä ihan huipussaan.

Koskinen päivitti minuutin välein Opintopolun sivua. Pääsykokeista oli kuulemma alkanut kuulemma tippua tuloksia.

Omalla sivulla ei vain näkynyt mitään.

Okei, en ole taaskaan päässyt. Taas tässä kävi näin.

Mutta sitten.

Opiskelupaikka myönnetty. Lapin yliopisto, Oikeustieteiden tiedekunta – Oikeustieteellinen koulutus, oikeusnotaari ja oikeustieteen maisteri.

Ajatus ei kulkenut viiteen minuuttiin.

Monen vuoden unelma oli vihdoin totta.

Nyt 28-vuotias Suvi Koskinen osti oikeustieteellisen pääsykoekirjat ensimmäistä kertaa vuonna 2007, silloin lähinnä selaillakseen ja miettiäkseen vaihtoehtoja. Hakemista hän ei vielä miettinyt kovinkaan tosissaan.

Myrskylässä, Uudellamaalla kasvanut Koskinen opiskeli ammattikoulun jälkeen Laurea-ammattikorkeakoulussa oikeustradenomiksi ja aloitti työt käräjäsihteerinä Espoon käräjäoikeudessa alkuvuodesta 2011.

Koskinen piti työstään. Hän pääsi seuraamaan aitiopaikalta oikeustieteen ammattilaisia ja monia erikoistilanteita.

Käräjäsihteerinä hän tunsi kuitenkin jäävänsä sivustakatsojaksi. Pikkuhiljaa ajatus oikeustieteen opinnoista alkoi herätä uudelleen.

–Halusin päästä asioihin mukaan ja syvemmälle, mutta en tietenkään voinut, kun ei ollut vaadittavaa koulutusta.

Oikeustieteissä Koskista kiehtoo työmahdollisuuksien monipuolisuus ja työn haasteellisuus. Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole.

–Vastaus ei löydykään vain, kun avaa lakikirjan ja katsoo sieltä.

–Lainsäädäntö on sellainen yhteiskunnan perusta. Haluan olla siitä mahdollisimman paljon perillä ja ymmärtää sitä.

Miia Hyypiö
Läheisten, varsinkin vanhempien tuki on ollut Marjo Airisniemen mukaan unelman tavoittelemisessa korvaamattoman tärkeää. –He esimerkiksi antoivat minun lähteä Helsinkiin lukioon ja ovat avustaneet unelmien toteuttamisessa. Koskaan ei ole sanottu että et sinä pysty tai että ei kannata, vaan aina on tsempattu.

Läheisten, varsinkin vanhempien tuki on ollut Marjo Airisniemen mukaan unelman tavoittelemisessa korvaamattoman tärkeää. –He esimerkiksi antoivat minun lähteä Helsinkiin lukioon ja ovat avustaneet unelmien toteuttamisessa. Koskaan ei ole sanottu että et sinä pysty tai että ei kannata, vaan aina on tsempattu.

Marjo Airisniemelle ei oikeastaan koskaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin teatteri.

–Sinustahan tulee näytelmäkirjailija, oli ukki todennut jo, kun Airisniemi ei vielä edes tiennyt, mitä se tarkoittaa.

Varsinainen kipinä syttyi ala-asteella Kuusamossa, kun opettajat rohkaisivat Airisniemeä kirjoittamaan. Koulussa tehtiin myös paljon teatteria: Kolmannella tai neljännellä luokalla muun muassa dramatisoitiin Harry Potteria.

–Se oli aika kunnianhimoinen projekti, josta ei tainnut valmista tulla ikinä, Airisniemi nauraa.

Ujoudesta huolimatta teatteria oli pakko päästä tekemään, ja yläastelaisena Airisniemi aloitti teatteriharrastuksen Kuusamon Näyttämöllä. Lukion oli oltava ilmaisutaidon lukio, joten 16-vuotiaana hän muutti Helsinkiin.

Kallion ilmaisutaidon lukion kirjallisen ilmaisun opettaja Eva Havo rohkaisi Airisniemeä kirjoittamaan draamaa, ja lukiossa hän kirjoitti ensimmäisen pienoisnäytelmänsä.

Viimeistään silloin Airisniemelle oli selvää, mitä hän haluaa tehdä.

–Jossain kohtaa huomasin, että oikeastaan en niinkään halua olla lavalla, vaan haluan kirjoittaa lavalle.

Airisniemi ei omien sanojensa mukaan ole kovinkaan pikkutarkka kirjoittaja. Dramaturgia on "aukkoinen" tekstilaji, mikä tuntuu luontevalta.

–Nautin siitä, että saan kirjoittaa tilanteita, eri näkökulmia ja monia ihmisiä. Minulle on tosi luontevaa kirjoittaa puhetta. Mietin, tuleeko se siitä, että muutin niin nuorena pois kotoa ja pidin paljon yhteyttä esimerkiksi Messengerillä. Jotenkin olen aina tavallaan puhunut kirjoittamalla.

Ei sillä, että kirjoittaminen aina olisi mitenkään erityisen helppoa ja ihanaa.

–Monesti minusta tuntuu, että se on ihan hirveää, Airisniemi nauraa.

–Mutta silti se on vaan joku elinehto.

Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelmaan valitaan vuosittain korkeintaan neljä opiskelijaa kandidaatin- ja maisterintutkintoon yhteensä.

Marjo Airisniemi haki ensimmäisen kerran opiskelemaan dramaturgiaa heti lukion jälkeen vuonna 2007.

Seuraavien yhdeksän vuoden aikana hän haki vielä kuusi kertaa, kaksi viime kertaa maisterikoulutukseen. Viimeiseen vaiheeseen hän pääsi kolme kertaa.

Prosessi ei sinänsä ole Airisniemen mielestä kovin kuormittava: ennakkotehtävien jälkeen lähinnä odotellaan kutsua pääsykokeisiin, joihin voi valmistautua lähinnä kirjoittamalla ja pysymällä positiivisena.

–Lukemista vaativaan opiskelupaikkaan en olisi jaksanut hakea ainakaan näin montaa kertaa ja arvostan ihmisiä, jotka siihen pystyvät.

Niin – miten siihen pystyy?

Suvi Koskinen haki lukemaan oikeustieteitä Helsingin yliopistoon ensimmäistä kertaa vuonna 2013.

Hän otti töistä pari kuukautta vapaata keskittyäkseen vain lukemiseen.

–Suhtauduin lukemiseen vähän kuin kävisin töissä. Luin vähintään työpäivän verran, ja viimeiset pari viikkoa aamusta iltaan.

Ei tärpännyt.

Kahtena seuraavana vuonna Koskinen toisti saman kaavan ja otti aina pari kuukautta vapaata luku-urakkaan.

Ei tärpännyt vieläkään.

Jos unelmien opinahjon ovi ei vuosienkaan jälkeen avaudu, tai se pienen raottamisen jälkeen läiskäistään jälleen kerran päin naamaa, sisällä myllertää monenlaisia tunteita.

Monta kertaa hakevalle voi syntyä näyttämisen halu – ja minähän muuten menen tähän kouluun vaikka pääovista läpi.

–Voi olla, että sillä juuri pääseekin, kun hakee sinnikkäästi. Toisaalta toisessa ääripäässä sama tunne voi ajaa umpikujaan, stressaantumiseen ja ahdistumiseen, jos tavoite tuntuu toivottomalta, kuvailee uraohjauksen psykologi Sari Antikainen.

Tyypillistä on tietenkin tuntea pettymystä ja turhautumista. Tilanne voi tuntua järjettömän epäoikeudenmukaiselta.

Unelman lipuminen taas vuoden kauemmas surettaa ja siitä luopuminen voi ahdistaa.

–Tärkeintä on muistaa, että kaikenlaiset tunteet ovat inhimillisiä ja normaaleja. Epämiellyttäviin tunteisiin ei kannata juuttua. Voi todeta, että nyt tunnen tällaisia tunteita, ja antaa niiden mennä, Antikainen toteaa.

–Voi miettiä, antaako epämiellyttävien tunteiden päättää vai päätänkö itse, mitä teen itselle tärkeiden tavoitteiden hyväksi. Itseensä kannattaa suhtautua myötätuntoisesti ja arvostavasti, vaikka ei tällä kertaa saanutkaan opiskelupaikkaa.

Kun Helsingistä tuli kolmannen kerran hylätty päätös, Suvi Koskinen ajatteli, että tämä oli nyt tässä.

–En jaksa joka ikinen kerta tätä samaa rumbaa, kun aina vedetään matto jalkojen alta, ajattelin.

Opiskelupaikka jäi joka kerta korkeintaan muutaman pisteen päähän.

–Ensimmäisellä kerralla sen osasi ottaa parhaiten, kun tiesi että ei sinne välttämättä ensimmäisellä kerralla pääse.

Joka kerta hylkäys tuntui kuitenkin aina vain pahemmalta ja pahemmalta.

–Mietin, että mikä tässä nyt on kun ei millään onnistu. Mitä pitäisi tehdä toisin, kun tuntuu että on kaikki keinot käyttänyt läpi. Että eikö minusta vaan ole tähän.

Esa Ylijääskö
Suvi Koskinen aloitti oikeustieteen opinnot viime syksynä Lapin yliopistossa neljän vuoden hakurumban jälkeen. –Ei sitä aluksi osannut kuvitella, että täällä sitä nyt oikeasti ollaan ja opiskellaan.

Suvi Koskinen aloitti oikeustieteen opinnot viime syksynä Lapin yliopistossa neljän vuoden hakurumban jälkeen. –Ei sitä aluksi osannut kuvitella, että täällä sitä nyt oikeasti ollaan ja opiskellaan.

Marjo Airisniemelle pahin paikka oli se toinen hakukerta, kun hän tippui porukasta viimeisenä.

–Se oli musertavaa.

–Parikymppisenä sen ehkä vielä otti henkilökohtaisemmin, että miten minä nyt sitten olin huonompi, mistä se jäi kiinni että minua ei sinne otettu, nyt 29-vuotias Airisniemi pohtii.

Mitä pidemmälle pääsykokeissa pääsee, sitä pahempi pettymys Airisniemen mielestä on lopulta tippua pois.

–Porukan kanssa alkaa jo ryhmäytyä ja yhdessä haaveilla, että jospa ne ottaisivat meidät kaikki.

Hylkääminen oli tietenkin hirveää, mutta itse pääsykokeet eivät olleet Airisniemelle mikään riippakivi.

Motivaatiota riitti, koska onnistumiset auttoivat uskomaan, että hän oli oikealla tiellä, vaikka juuri sen tietyn koulun ovet eivät tahtoneetkaan avautua.

–Koska opiskelupaikka oli ollut niin lähellä, uskoin omiin kykyihini koko ajan. Kokeissa oli hauskaa ja siellä sai ihan älyttömästi kirjoitettua. Jos olisi ottanut siitä hirveät paineet ja ahdistunut, se ei varmaan olisi vienyt kovin pitkälle, Airisniemi järkeilee.

Pääsykokeista tuli kuitenkin niin tuttu rutiini, että Airisniemi epäilee sen lopulta kääntyneen häntä vastaan.

–Voi käydä niin, että yrittää ehkä vain miellyttää sitä raatia. Ajattelee, että no viime vuonna oli näin ja näin ja pitäisikö nyt tehdä näin. Se ei ole sellaista intuitiivista enää.

Mistä sitten tietää, että unelman eräpäivä on mennyt? Milloin on aika etsiä joku toinen tie?

Ei siihen mitään nyrkkisääntöä olekaan.

–Aina ei kannata hakea uudelleen. Kun hakee monta kertaa samaan paikkaan, joskus sinnikkyys palkitaan, ja joskus se taas voi tarkoittaa sitä, että juuttuu toistamaan tuloksetta samaa, Sari Antikainen toteaa.

–Jos pääsymahdollisuudet ovat toiveikkaat ja tavoite hurjan tärkeä, muutaman kerran kannattaa kyllä hakea.

Antikainen suosittelee tekemään ainakin jotain toisin seuraavalla kerralla. Jos hakee uudelleen, kannattaa miettiä, mitä voi tehdä tehokkaammin tai muuten eri tavalla, että pääsisi. Tai voi harkita, vaihtaako tavoitetta johonkin, mihin pääsisi helpommin.

–Mihin käytän välivuoden, että pääsen ensi haussa varmemmin. Mitä varasuunnitelmia voisin käynnistää, mitä kiertoteitä voisin käyttää tavoitteeseen pääsemiseksi. Mihin tavoitteeseen voisin vaihtaa, jos näyttää että tähän tavoitteeseen en pääse, Antikainen luettelee.

Kolmannen pettymyksen jälkeen Suvi Koskisen mies ehdotti, että mitä jos kokeilisit Rovaniemeä, kun et ole sinne vielä hakenut.

Koskinen kypsytteli ajatusta aikansa. Elämäntilanteen puolestakin muutto pohjoiseen oli mahdollinen.

–Aikaisemmin en uskaltanut edes ajatella sellaista, koska en voinut vaatia toista lähtemään niin pitkälle minun unelmieni perässä. Mutta se oli yhteinen päätös, joten ajattelin, että kokeillaan vielä kerran.

Niinpä Koskinen ryhtyi urakkaan vielä kerran, tällä kertaa vielä työn ohessa, lukien kaikki illat ja viikonloput.

Ja hyvinhän siinä kävi.

Opiskelupaikka myönnetty.

Miia Hyypiö
Mitä pidemmälle pääsykokeissa pääsee, sitä pahempi pettymys Airisniemen mielestä on lopulta tippua pois. 
–Porukan kanssa alkaa jo ryhmäytyä ja yhdessä haaveilla, että jospa ne ottaisivat meidät kaikki.

Mitä pidemmälle pääsykokeissa pääsee, sitä pahempi pettymys Airisniemen mielestä on lopulta tippua pois. –Porukan kanssa alkaa jo ryhmäytyä ja yhdessä haaveilla, että jospa ne ottaisivat meidät kaikki.

Marjo Airisniemi ei ole jäänyt odottamaan, että elämä alkaa sitten, kun teatterikorkeakoulun ovet aukeavat.

Ensin hän opiskeli vuoden verran kotimaista kirjallisuutta Helsingin yliopistossa. Kahdeksan vuotta sitten hän muutti Tampereelle Suomen teatteriopiston näyttelijälinjan opintojen perässä.

Airisniemi on ehtinyt myös opiskella medianomiksi Tampereen ammattikorkeakoulussa ja käydä Viita-akatemian kolmivuotisen kirjoittajakoulun. Tällä hetkellä hän tekee työkseen viestintää tutkimusalan koordinaattorina.

–Viestintään minulla on kyllä kykyjä, mutta ei sellaista paloa kuin kirjoittamiseen.

Draamaa Airisniemi on kirjoittanut koko ajan ja kirjoittaa tulevaisuudessakin, aukesivat teatterikorkeakoulun ovet tai eivät.

Keväällä 2016 sai Tampereen Ylioppilasteatterissa ensi-iltansa Airisniemen ensimmäinen kokoillan näytelmä, rodullisuutta, sukupuolta ja seksuaalisuutta käsitellyt Mustasilmäsusanna.

Parhaillaan hän kirjoittaa uutta näytelmää, joka nähdään samalla näyttämöllä ensi syksynä. Alustavaa tv-sarjaideaakin olisi kova palo päästä edistämään.

–Kyllä minun mielestäni on tärkeää muistaa, että täällä tätä elämää eletään joka päivä. Eikä niin, että sitten kun pääsen kouluun, kaikki on hyvin.

Airisniemi suosittelee kohtalotovereitaan miettimään, miten muuten omaa tavoitetta voi edistää kuin sen tietyn koulun avulla.

–Turhasta auktoriteetin pelosta ja hyväksynnän tarpeesta kannattaa yrittää pyristellä eroon. Kannattaa miettiä, onko pointti vain lopulta päästä sinne kouluun, vai onko pointti tehdä sitä itse asiaa.

Juuri näin, kannustaa psykologi Sari Antikainen. Varsinkin taidealalla kiertoreittejä löytyy.

–Minusta on tärkeintä, että ei jää vain odottamaan, että kyllä se opiskelupaikka vielä tulee.

Suvi Koskinen on opiskellut nyt vuoden oikeustiedettä.

Se on ollut juuri niin hienoa kuin hän kuvittelikin. Muutto toiselle puolelle Suomea unelman perässä ei ole kaduttanut.

–Näin jälkikäteen ajateltuna on ehkä hyvä, että pääsin opiskelemaan juuri Rovaniemelle. Olen saanut tutustua uusiin maisemiin ja uusiin ihmisiin. Tämä vuosi on ollut hieno, opettavainen ja rikastava kokemus kaikin puolin.

Jos Koskinen ei olisi viime keväänä päässyt opiskelemaan, hän luultavasti työskentelisi edelleen käräjäsihteerinä. Hän ei osaa sanoa, olisiko hakenut vielä uudelleen.

–Kun hakemisesta alkoi tulla jokakeväinen rutiini, se oli aina tosi rankkaa. Oli jo sellainen tunne, että haluaisi nyt yhden kokonaisen vuoden levähtää näistä asioista.

Koskinen ehti tehdä käräjäsihteerin töitä kuusi vuotta. Vaikka vanha työ liippasi läheltä, oli opiskelupaikka Koskiselle todella tärkeä.

Nyt hän on asioiden ytimessä, ei enää sivustakatsoja.

–Tämä on kiinnostavinta, mitä tiedän.

Ei ole helppoa päättää, taistellako vielä kerran unelmansa puolesta vai valitako kiertoreitti. Marjo Airisniemi käy siitä päänsä sisällä jatkuvaa taistelua.

–Jotenkin samaan aikaan ajattelee, että en enää viitsi hakea, että sehän on ihan hirveää, jos tulee taas yksi kerta lisää ettei pääse. Mutta toisaalta, eikö se kuitenkin ole hirveämpää, että haki monta kertaa ja sitten luovutti?

Airisniemi tunnistaa teatterialalta kaksi tyypillistä hakijatarinaa: on pystymetsästä tullut luonnonlahjakkuus, joka on melkeinpä päähänpistosta hakenut kouluun ja päässyt heittämällä sisään. Ja sitten on päämäärätietoisesti, kovalla työllä ja intohimolla tiensä alalle raivannut tekijä.

–Kerrotaan jotenkin sellaista tarinaa, että "kun sinä vain haluat ja yrität tarpeeksi niin kyllä sinä onnistut". Mutta se ei välttämättä mene ihan niin. Mielestäni on vähän vaarallista väittää, että jos vain tekee tarpeeksi hommia, kyllä se taivas aukenee.

Airisniemi ei ole tällä hetkellä varma, vieläkö hakeminen jatkuu.

–En tiedä, onko koulu tässä kohtaa enää se paras väylä. Ehkä nyt on vielä tärkeämpää se, että alan tekemään konkreettisia asioita urani eteen.

Tänä vuonna Airisniemi tosin haki ensimmäistä kertaa Aalto-yliopiston elokuva- ja tv-käsikirjoittamisen maisteriohjelmaan.

–Päädyin sinne draamakirjoittamisen perässä, mutta sainkin siellä ihan uutta näkökulmaa kuvallisesta ajattelusta ja elokuvan kerrontakeinoista. Yhtäkkiä se alkoikin tuntua aika mielekkäältä.

Haastattelussa oli Airisniemen lisäksi kaksi hakijaa. Heidät otettiin kouluun, Airisniemi jäi varasijalle.

–Kyllähän se ensimmäinen ajatus oli että no, voi helvetti, ensi vuonna uusiksi, Airisniemi nauraa.

Näille aloille on vaikeinta päästä

Kuvataideala, hyväksyttyjä hakeneista 4 %

Teatteri- ja tanssiala 4 %

Psykologia 6 %

Liikuntatieteellinen 8 %

Eläinlääketieteellinen 9 %

Näihin oppilaitoksiin on vaikeinta päästä

Laurea-ammattikorkeakoulu 7 %

Taideyliopisto 8 %

Diakonia-ammattikorkeakoulu 9 %

Tampereen ammattikorkeakoulu 9 %

Jyväskylän ammattikorkeakoulu 11 %

Sitä, mille aloille monta kertaa samaan kohteeseen hakeneet keskittyvät tai kuinka paljon heitä on, ei tilastoida.


Kommentit (12)

  • Nimetön

    ”Sen verran sivusta seuranneena, olen aina ihmetellyt miksi ihmisiä roikotetaan vuositolkulla odottamassa pääsykokeita toisensa jälkeen.
    Jos kerran rima on noin korkealla, pitää olla systeemi jossa voi hakea esim 2 tai 4 kertaa vuodessa, menee monta työvuotta oman ammatin harjoittamisessa hukkaan.”

    Jos ammattiin X tarvitaan Y uutta tekijää per vuosi, niin niitä paikkoja on tosiaan tarjolla Y. Jos pääsykoe pidettäisiin neljä kertaa vuodessa, niin joka kerralla olisi paikkoja tarjolla vain Y / 4 kpl. Eihän se niin voi mennä että opiskelupaikkojen määrä nelinkertaistettiin vain sen takia että ei ole kiva hakea opiskelemaan. Ei ole järkeä kouluttaa liian isoa määrää kortistoon odottelemaan.

  • Nimetön

    Varsinkin näissä naisten ammateissa kuten eläinlääkäri, arkeologi, entisöijä (”valitse sopiva eksoottinen ammatti naisten pokkarin takakannesta”) jne on ihan syystä vähän opiskelupaikkoja. Ei ole kiva valmistua unelma-ammattiin jota ei pääse ikinä harjoittamaan, vaan päätyy lopulta johonkin hanttihommiin.

Kirjoita kommentti

Perustele, kirjoita selkeästi, älä vähättele ihmisiä, ÄLÄ HUUDA. Pysy aiheessa ja muista käytöstavat. Kommentit luetaan ja tarvittaessa muokataan ennen julkaisua.

Meillä on nollatoleranssi alatyyliselle ilmaisulle, henkilöön käyvälle arvostelulle ja vihamielisyydelle. Emme julkaise kommentteja, joiden ainoa sisältö on negatiivinen mielipide vailla perusteluja. Jätämme julkaisematta myös ne kommentit, joissa ei lainkaan piitata oikeinkirjoituksesta kuten isoista alkukirjaimista tai välilyönneistä.

Kiitos etukäteen rakentavasta kommentistasi!

Pääaiheet