Yhtäkkiä tuli aivan vastustamaton halu lukea, mitä kirjailija Matti Röngän mainioiden dekkareiden päähenkilö Viktor Kärppä ajattelisi ja tekisi juuri nyt? Mitä hän olisi mahtanut nähdä, kuulla ja kokea viime kuukausien aikana?
Kirjoitin tuon somekommentin vuosi sitten, kun Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan oli kulunut pari kuukautta ja itse kukin tarkisteli suhtautumistaan Venäjään ja venäläisiin. Myös niihin, jotka elävät ja asuvat Suomessa.
Olin juuri korona-aikana ahmaissut koko inkerinsuomalaisesta paluumuuttajasta Viktor Kärpästä kertovan dekkarisarjan, joten aihe oli tuttu. Kirjan Viktor on molemmin puolin valtioiden ja laillisuuden rajoja seikkaileva hahmo; rakennusyrittäjä, jolla on siteet ja kontaktit kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Hyviin ja hyvinkin pahoihin. Hän on totta kai tarvittaessa kova, mutta sydämeltään lopulta perin lämmin ja huolehtivainen.
Mietin, millaista tämän Viktorin elämä olisi nyt Suomessa, Venäjän hyökättyä Ukrainaan? Ja sen kautta, millaista kahden niin jyrkästi erilaisen kulttuurin ja maailmankuvan välissä rimpuilevien ihmisten elämä on, kun heihin kohdistuu – ihan aiheesta – suuri epäluulo. Sitä ei tilastoista näe.
Onko Viktorin tavoin Venäjältä Suomeen saapunut kenties pakenemassa Putinin diktatuuria, soluttautumassa valepuvussa pahantekoon vai kenties röyhkeä ökyoligarkki, joka vähät välittää sodasta? Vaihtoehtoja on alun perin paljon enemmän, kenet toi rakkaus, kenet rikkaus. Mutta nyt ajatellaan nimenomaan suhdetta sotaan. Useimpien osalta emme tiedä, voimme vain kuvitella ja epäillä.
Kirjojen Viktorista tiedämme, että hänellä on sen verran vahva ymmärrys oikeasta ja väärästä, että hänellä tuskin olisi ongelmaa valita puoliaan Ukrainan ja Venäjän välillä. Tämä siitä huolimatta, että vanhoja armeijakamuja varmaankin löytyisi niin Wagnerin kuin Venäjän virallisista sotajoukoista. Ja uskoakseni täällä Suomessa tuttavapiirissä olisi myös pesunkestäviä putinisteja.
Itse asiassa olen aika varma, että kuvitteellista Viktoria olisi Venäjän lähetystöstä joku Arkadi jo lähestynyt pyrkimyksellä kiristää ja houkutella häntä ties minkälaisiin tihutöihin. Mutta onneksi – niin toivon – huonolla menestyksellä.
Mitä iloa on tällaisesta mielikuvittelusta?
On helppoa ja ymmärrettävää tukeutua yksinkertaisiin totuuksiin. Venäläisten suhteen pitkään vallinnut sinisilmäinen hölmöys on tainnut laajalti vaihtua ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi” -ajatteluun. Putin kumppaneineen tekee joka päivä parhaansa tämän ajattelun vahvistamiseksi.
Hyvä kirjallisuus johdattaa meidät kurkistamaan näiden perusoletusten ulkopuolelle, ihmisten erilaisuuden keskelle ja parhaimmillaan jopa pään sisään. Se laittaa mielikuvituksen liikkeelle. Sitäkin tarvitaan.
Kirjoittaja on talouden ja politiikan viestintäyrittäjä.
