Marika Lehto
Kun täytin 13 vuotta, lopetin taitoluisteluharrastukseni kuin seinään. Syy ei niinkään ollut se, että nuoruuden kolttoset ja vetelehtiminen olisivat alkaneet kiinnostaa. Pikemminkin oli niin, ettei minulla synkannut juuri vaihtuneen valmentajan kanssa ja kehitykseni oli muutenkin pysähtynyt. Tajusin, ettei minusta koskaan tulisi uutta Oksana Baiulia.
Niinpä lopetin. Vanhempani tietysti vähän hermostuivat. Lähes 30 vuotta myöhemmin ymmärrän heitä varsin hyvin. Ihan vasta omassa ystäväpiirissäni huokailtiin kuljetusrumban alkua. Nyt, äkisti, olemmekin vanhempina siinä elämänvaiheessa, että ensimmäiset tuttavat ovat alkaneet huokailla oman lapsensa halua lopettaa.
Ilta auton ratissa tuntuu pieneltä rasitteelta elämässä siihen verrattuna, että muutenkin kännykkäänsä liikaa rakastava teini alkaisi kokoaikaisesti maata koulupäivän jälkeen sängyllä ja somettaa.
Harrastuksen jatkoa pohditaan useissa kodeissa juuri nyt. Yhtä aikaa kouluvuoden kanssa päättyy monen urheiluharrastuksen kausi. Lapset siirtyvät yläkouluun ja lukioon, ja viettävät sitä ennen vapaata kesää. Jos sen jälkeen heitä ei enää kiinnosta jokailtaiset treenit, niin minkäs teet.
Teinin aivot keskittyvät tähän hetkeen. Aikuisena näkee pidemmälle sekä eteen että taakse. Kun nyt mietin, miten ja miksi lopetin oman harrastukseni, näen syitä ja mahdollisuuksia, joita en tavoittanut silloin.
Kasvoin viitosluokalta kuutoselle 12 senttiä. Sen seurauksena olin yhtä raajaa. Pari vuotta nuoremmat kirput takoivat tuloksissa ohi. En syvällisesti ymmärtänyt pituuspyrähdyksen romuttaneen taitolajissa tekniikkani ja siten motivaationi. Aikuiset eivät tuoneet kovin painokkaasti esille, että ajan kanssa olisin oppinut taas uutta.
Harrastukseni oli kaikki tai ei mitään -touhua. Joko treenasimme seitsemän kertaa viikossa tai lopetimme. Murrosikäisen yksioikoiselle päälle valinta oli vaarallisen yksinkertainen.
Olisi mukavaa sanoa, että maailma on muuttunut. Urheilutoimittajana epäilen sitä ainakin monin paikoin. Nykyteinit tuskin vieläkään saavat sellaista tietoa, tukea ja mahdollisuutta, mikä voisi auttaa heitä jatkamaan harrastustaan edes jotenkin, edes vielä vähän aikaa.
Siinäkin on tekemistä, että lopettamiseen päätyvä nuori arvostaisi kaikkia tietojaan ja taitojaan. Kyse on niin paljon enemmästä kuin kaksoislutzista tai kierteisestä vaparista.
Itseltäni vei lopettamisen jälkeen 25 vuotta tajuta, että entisenä taitoluistelijana minulla on erikoisosaamista, jolla voin tehdä aikuisena rahaa.
Ehkä nykynuoret keksivät nopeammin, mitä rakentaa lopettamisen raunioilta. Helpottakoon ajatus siitä myös heidän vanhempiensa mieltä.
Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja yrittäjä.
