Perheenjäsenemme viimeinen päivä täällä Italiassa oli erään torstain iltana. Luulimme saavamme muutaman viikon, edes päivän enemmän. Vain vuorokautta aiemmin lääkäri oli sallinut mieheni veljen lähteä sairaalasta.
Vastuut vapauttavista asiakirjoista näki, että parannusta ei enää ole, mutta sairas haluaa kotiin. Kissakin siellä odottaa.
Olin seurannut silmät ymmyrkäisenä Italian terveydenhuollon tehokkuutta: kotiin oli tuotu happipulloja, erikoissänky, vaippoja ja kotisairaanhoito ilmoitti käyvänsä kaksi kertaa päivässä. Saisimme päivittäin apua vuodepotilaan pesemisessä. Kipua vastaan oli morfiinipumppu. Kaikki tämä ilmaiseksi, myös lääkkeet.
Olin kiitollinen ja vähän hämmentynyt, myöskään puolentoista kuukauden tehohoidosta ei tullut laskua. Toki elän yhdessä Italian pohjoismaisimmasta maakunnasta, eli Toscanassa. Täällä asukkaat ymmärtävät paremmin, miksi maksetaan veroja.
Vaikka kotikuolema on niin läsnä, oli sitä silti vaikea uskoa. Käsi oli lämmin ja tuntui, että se voisi ihan kohta puristaa takaisin. Kasvojen kauniit piirteet vapautuivat elämänmittaisen vamman kurttujen alta.
Kuoleman kanssa ei aikailtu. Parissa tunnissa saapui lääkäri antamaan kuolinajan ja kohta hautaustoimiston miehet pukivat vainajan parhaimpiinsa ja opastivat meitä pitämään huoneen mahdollisimman kylmänä. Astuessamme keskiyöllä hautaustoimiston ovesta sisään arkkua valitsemaan, huomasin sen mainostavan palvelua 24/7. Todella.
Jo aamulla ruumis oli arkussa harson alla, rukousnauha sormissaan, jotta ystävät saavat hänet hyvästellä. Ystävän poismeno konkretisoitui siinä keskellämme, kun näimme miten kuollut muuttui ruumiiksi. Se ei ollut enää hän, hädin tuskin näytti tutulta.
Tuttu pappi ja hautajaispäivä varattiin kahden päivän päähän. Minua vauhti hengästytti. Muita taas kiinnosti, että Suomessa kuollut odottaa ruumishuoneella helposti kaksi viikkoa.
Tiesin ennalta, että muistotilaisuus ei ole täkäläinen tapa. Silti minut yllätti kaipaus, että papin siunauksen jälkeen me ystävät kokoontuisimme itkemään ja nauramaan muistoille. Jotain jäi kesken.
Joskus väheksytään, että puheet ovat pokkurointia: ”Sanokaa ne ihmiselle hänen eläessään”. Totta, mutta nyt niitä sanoja tarvitsevat omaiset. Eiväthän italialaiset silti ilman sanoja jää, mieheni puhelin soi taukoamatta.
Toki Italiassa on alueita, joissa vieraat kestitään. Tapojen paikallisuus konkretisoitui siinä, että mieheni näki ensimmäisen kerran, kun arkku kaivettiin maahan. Isoissa kaupungeissa arkut suljetaan hautaholveihin, jolloin ruumiit kuivuvat. Tuhkaus oli joillekin uskonnon vastaista, mutta nyt se on yleistä.
Vuokra-aika on rajallinen, jonka jälkeen jäänteet siirretään. Mekin voimme aikanaan pakata mieheni isän pienempään arkkuun ja tuoda hänet luoksemme.
Suomalaisena olen iloinen, että ystäväni saa tulla maaksi ja italialaisena, että hän sai kuolla kotonaan.
Kirjoittaja asuu Italian Toscanassa
