Aamulehti
Lopputalven kohokohtiani oli Viaplaysta ahmittu tv-sarja Munkkivuori. Jani Volasen taitavasti ohjaama draamasarja on psykologinen rikostrilleri, mutta sen viehätys piilee useissa kerrostumissa.
Nostalgianälkäiselle sarja tarjoaa 1980-luvun alun kuvastoa ja musiikkia, pukeutumista ja nuorisoilmiöitä. Merkittävä rooli on luontevilla lapsinäyttelijöillä, joiden näkökulmasta 1980-luvun alun tapahtumia tarkastellaan. Kiehtovaa on myös eri sukupolvien välinen vuoropuhelu. Sarjassa Laura Birnin näyttelemä äiti kuuluu 1950–1960-lukujen taitteessa kasvaneeseen sukupolveen, jonka vanhemmat asuttivat Munkkivuoren.
Loistavat teokset toimivat juuri näin. Munkkivuoren ansiosta oivalsin jotain syvällisempää Suomen lähihistoriasta: syyt kaupungistumiselle ja niille ylisukupolvisille taakoille, joita raskaat sota-ajat monille perheille aiheuttivat.
Myös Tampereelle rakennettiin omat Munkkivuoret 1950-luvun alussa. Tampereen merkitys Suomen kakkoskaupunkina kasvoi Viipurin menetyksen jälkeen, ja uusille asukkaille tarvittiin koteja. Suomeen perustettiin Valtion Asuntotuotantotoimikunta rahoittamaan asuinrakentamista halpakorkoisilla lainoilla.
Tyyppiesimerkki 1950-luvun kaupunginosasta on rumankaunis Kaleva. Kalevaa rakennettaessa alueelle puhalsi vielä vahva henkäys Messukylän maaseudulta, vaikka ensimmäiset asuinkerrostalot valmistuivatkin jo 1940-luvulla. Pellot heilimöivät, ja Hippoksen raviradalta kantautui pistävä lannan tuoksu.
Kalevan tornitalot olivat puolikunnallisen asuntotuotannon suurin hanke. Yksi torneista rakennettiin yksityisenä asunto-osakeyhtiönä, ja se sai nimityksen ”miljoonatorni”. Työn jälki oli aravataloja viimeistellympää.
Miljoonataloja löytyy Kalevasta muitakin. Toisaalta vilkkaina jälleenrakennuksen vuosina halvemmatkin talot rakennettiin vielä kestämään ikuisesti.
Pekolan talot suunnitteli Alvar Aallon arkkitehtitoimisto. Ensimmäistä opiskelijataloa Domustakin alettiin rakentaa. Mielipiteitä jakoi rakennuskompleksi Kalevankartano, joka on vuosikymmeniä tunnettu nimellä Kiinanmuuri. Dag Englundin ja Lauri Silvennoisen suunnittelemissa huoneratkaisuissa olisi opittavaa nykyarkkitehdeillekin. Miten ihmeessä 56 neliöön saatiin mahtumaan neljä huonetta ja keittiö?
En ole elänyt 1950-lukua, enkä siis voi mitenkään nostalgisoida 1950-lukua. Pisimpään olen kuitenkin viihtynyt itseäni selvästi vanhemmissa rakennuksissa. Syynä on varmaan turvallisuudentunne. Että saa olla jossakin, joka on ollut rakas paikka jollekin jo minua ennen eläneelle.
Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.
