Kun isäni oli lapsi, hän tykkäsi hypätä mäkeä. Hän asui pikkuisessa eteläsavolaisessa kylässä Hiirolassa, mutta sieltäkin löytyi oma mäkihyppypaikka. Isäni leiskautti 16,5 metriä.
Sittemmin mäet ovat ränsistyneet tai purettu niin Hiirolassa kuin monessa kaupungissakin. Pikkupojat ja -tytöt ovat aina harrastaneet mielellään samaa kuin kaveritkin eikä se enää pitkään aikaan ole yleensä ollut mäkihyppyä. Joukkueurheilu trendaa. Nykylapset asuvat yhä isommissa kaupungeissa ja harrastavat erikoishalleissa esimerkiksi jääkiekkoa, jalkapalloa, salibandya, joukkuevoimistelua ja cheerleadingia.
Jotta urheilupaikoille olisi käyttöä ja mitalit välkkyisivät myös tulevaisuudessa, jokainen lajiliitto ja lajiniilo yrittää pedata juuri omalle lajilleen myönteistä tulevaisuutta. Harrastajamäärien pienenemistä pidetään suurena epäkohtana, joka vaatisi kaikenlaisia toimia muilta ihmisiltä ja yhteiskunnalta.
On ymmärrettävää ajatella näin. Terävämpää olisi kuitenkin pohtia realistisesti sitä, onko entisiin loiston päiviin paluuta ja onko jonkin lajin katoaminen oikeasti menetys nykylasten ja -aikuisten hyvinvoinnille. Vielä radikaalimpaa olisi kysyä, onko laji perheille taloudellisesti järkevä ja maapallolle ekologisesti kestävä.
Itse toivon monen pienen ja yksilölajin säilyvän ennen kaikkea lasten hyvinvoinnin vuoksi. Niin huippuja kuin suositut joukkuelajit ovatkin, ne eivät sovi kaikille. Osa lapsista viihtyy paremmin yksilölajissa, eivätkä kaikki lapset kaupungistumisesta huolimatta edelleenkään asu paikkakunnilla, joissa lapsia riittäisi joukkueiksi asti.
Mitä enemmän lajeja on, sitä todennäköisempää on, että jokaiselle löytyy edes jotakin mieleistä. Samalla vanhemmilla on enemmän mahdollisuuksia valita juuri heidän kukkarolleen ja arvoilleen sopiva laji.
Vastuu eri lajien säilymisestä on meillä kaikilla. Yhteiskunnan tuki on turhaa, jos vanhemmat eivät ole avoimia ajatukselle, että oma lapsi voi kulkea vastavirtaan.
Myös yksilölajissa lapselle tärkeintä ovat yleensä toiset lapset. Harrastuksen pariin pitäisi siis saada houkuteltua oman lapsen lisäksi myös pari vierasta. Keskenään lapset eivät pysty mihinkään. Pienessäkin lajissa he tarvitsevat vapaaehtoisia aikuisia valmentajiksi.
Tarvitaan myös näkymää. Vanhempi ei vie lasta harrastukseen, jos on olo, että se saattaa loppua milloin vain.
On vääjäämätöntä ja jopa hyväkin, että maailman muuttuessa osa lajeista ei kestä kyydissä. Sekin on kuitenkin mahdollista, että perinteinen laji löydetään uudestaan.
Seitsemänkymmentä vuotta isäni lapsuuden jälkeen mäkihyppy on taas kasvattanut suosiotaan Suomessa etenkin pienillä paikkakunnilla.
Marika Lehto
Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja yrittäjä
