Miksi ihmeessä mikään toimiva ja tarpeellinen muutos ei rantaudu koulun arkeen?

Milloin loppuu liirumlaarumi, jota ainakaan minä en halua enää kuulla, kysyy Tiina Keskinen kolumnissaan.

10.12.2022 19:30

Katselen uutisia ja kiristelen hampaita. Opetusministeri on äänessä. Hän kertoo, miksi Suomen koululaitoksen maine on rapautunut, mutta miten suosta noustaan. Toisena päivänä opetushallituksen asiantuntija kertoo keskusteluohjelmassa, mitä peruskoulun parantamiseksi voidaan tehdä. Suljen telkkarin. Viskaan kaukosäätimen sohvannurkkaan. Koulusta jauhetaan liirumlaarumia vuodesta toiseen. Se on raivostuttavaa.

Kun itse elää koulun arjessa ja varsin hyvin tietää, miten siellä voidaan, niin jonninjoutavat puheet saavat tunteet pintaan.

Olen vuosikausia kirjoittanut oppilaiden ja opettajien hädästä. Moni muukin opettaja on kertonut julkisesti koulumaailman ahdingosta; opettajien riittämättömyyden tunteista, oppilaiden käytös-, oppimis- ja jaksamisongelmista, asioiden vinksallaan olosta.

Mutta hei. Mikään ei muutu. Ei muutu ei, koska liirumlaarumin puhujat selittelevät, uskottelevat, jauhavat, kiertelevät ja kaartelevat. Paljon tuntuu olevan hyviä suunnitelmia, mutta miksi ihmeessä mikään toimiva ja tarpeellinen muutos ei rantaudu koulun arkeen?!

Inkluusio. Edelleen minulle vastuulleni perusopetusryhmään tulee oppilaita, joiden opettamiseen minulla ei ole valmiuksia. Käytännössä se tarkoittaa, että erityistä tukea vaativa oppilas ei pysy mukana muun luokan tahdissa, hän putoaa kelkasta, luovuttaa eikä lopulta tee tunnilla mitään. Minäkin luovutan. En tiedä, mitä voisin erityisoppilaitteni kanssa tehdä, minulla kun ei ole erityisopettajan koulutusta.

Oma tuskani on tietenkin toisarvoista. Ensiarvoista on se, että päivittäin vuodesta toiseen silmieni edessä lapsia putoaa kelkasta, turhautuu, kokee itsensä huonoksi, ei saa onnistumisen tunteita, ei oppimisen iloa. Se on rankkaa – siksi en kestä kuunnella päättäjien liirumlaarumeita.

Byrokratia. Edelleen opettajan työpäivää kuormittavat lomakehommat, työryhmissä kykkimiset, viestitulvat ja turhat palaverit. Oppilaalle jää edelleen liian vähän aikaa. Vanhan jauhamistahan tämä on. Mutta on pakko jälleen todeta, että on sietämättömän vaikeaa pyyhältää ohi, kun oppilas tarvitsisi opettajan läsnäoloa ja tukea.

Osaavatko päättäjät kuvitella, mitä tapahtuu koululaiselle, joka ei tule kuulluksi, nähdyksi, autetuksi?

Oppilaiden uupumus. Tämäkin ongelma on vuosien ajan todettu fakta. Oppilaat ovat ahdistuneita, kokevat vääränlaisia paineita, kärsivät yksinäisyydestä, metelistä, pelkäävät, ovat kiusattuja. Ja julkisessa keskustelussa jaksetaan aina vaan hämmästellä, miksi oppilaat eivät viihdy koulussa. Minua se ei hämmästytä.

Milloin päättäjät vihdoin vastaavat oppilaiden ja opettajien huutoon? Milloin loppuu liirumlaarumi, jota ainakaan minä en halua enää kuulla?

Tiina Keskinen

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut