Syksy on koittanut, ja syyslukukausi koulussa pyörähtänyt käyntiin. Emme ole vasta kuin syyskuussa, ja jaksan hämmästellä, miten paljon arvokasta ajateltavaa oppilaani ovat minulle antaneet. Nuorten maailmaan on aina yhtä mahtava päästä kurkistamaan.
Yhdeksäsluokkalaisten äidinkielen tunnin aiheena oli pohtia itseään ja elämäänsä. He pysähtyivät miettimään omia tavoitteitaan, saavutuksiaan, ilojaan ja surujaan, heikkouksiaan ja vahvuuksiaan, onnistumisiaan ja epäonnistumisiaan. He arvioivat asioita, jotka ovat tärkeitä ja sitä, miksi ovat sellaisia ihmisiä kuin ovat. (Tällainen itsetutkiskelu tekisi totisesti hyvää silloin tällöin myös meille aikuisille.)
Eräs oppilas sanoi, ettei ole erityisen hyvä koulussa eikä hänen tavoitteenaan ole hyvät arvosanat. Hän jatkoi, että hyviä arvosanoja tärkeämpää on se, että hän on hyvä ihminen. Hetki oli pysäyttävä, sanat osuivat ja upposivat. Vain vahva koululainen kykenee pystypäin vastustamaan arvosanojen perässä juoksemista. Useimmiten koulu ei kannusta häntä, joka saa huonoja arvosanoja.
On niin raikasta ja hienoa, että joku päättää itsevarmasti, että ei osallistu kilpajuoksuun vaan sen sijaan uskaltaa iloisesti asettaa tavoitteekseen olla hyvä ihminen.
Kahdeksasluokkalaiset aloittivat äidinkielen opiskelunsa kirjoittamalla vapaa-aiheiset tekstit.Teksteissä pääpaino oli muualla kuin oikeinkirjoituksessa. Lupasin, että arvosana ei laske, vaikka oikeinkirjoitus takkuaisikin. Sen kun vain kirjoitatte, kannustin heitä. Oppilaiden hölmistyneet ilmeet vahvistivat ajatustani siitä, että koulu harvemmin yllättää, että asiat tehdään niin kuin on aina tehty. Kun olin vakuutellut moneen otteeseen, että en rankaise kirjoitusvirheistä, oppilaiden kynät alkoivat suhista.
Osa teksteistä oli hulvattomia, hullunkurisia, järjettömiä. Ilo ja luovuus olivat päässeet valloilleen. Voi kuinka tärkeää onkaan välillä päästää irti kangistuneista kaavoista ja irroitella!
Hullunkuristen tekstien lisäksi sain luettavakseni vakavia tekstejä. Moni kirjoitti elämästään tositarinaa. On aina yhtä vavahduttavaa, että oppilas luottaa käsiini omaa elämänkertaansa. Mietin sydän karrella, miten kovia asioita moni nuori käy ja on käynyt läpi elämässään.
Yritin kuvitella, miten itse jaksaisin suoriutua koulupäivistä tällaisten ongelmien ja huolien kanssa. On jo saavutus sinänsä, että jaksaa tulla kouluun, vaikka elämä myllertää, heitä ei pitäisi nuhdella ja moittia, ainoastaan auttaa ja kannustaa. Minun opettajana totisesti pitää muistaa, että oppilaiden elämässä on niin paljon muutakin kuin koulu.
Oppilaat opettavat arvokkaita asioita, kunhan muistan antaa heille siihen mahdollisuuden.
Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.
