Juurimatkalla menetetyssä Karjalassa voi kompastua isän kotitalon uuninmuurikiveen

Kun sota joskus päättyy Ukrainassa, etenkin Itä-Ukrainan asukkailla on edessään tuskainen paluu kotiin. Kotiin, joka on raunioina tai pommitettu pilalle.

1.9. 6:30

Aamulehti

Rankkasateen uomittama koppurainen kärrytie päättyy, ja edessä aukeaa villiintynyt niitty. Miehenkorkuisen heinikon välistä pilkottaa järvi. Aurinko korventaa niskaa, ja paarmat vaanivat nälkäisinä ympärillä. Lähdemme tarpomaan niityn poikki.

On heinäkuu vuonna 1999. Olemme Karjalassa lähellä Sortavalan kaupunkia niin sanotulla juurimatkalla – tai pajupuskareissulla, kuten meillä kotona karkeammin asia ilmaistiin.

Niityn laidalla nousee pieni kumpare. Sitä varjostaa jylhä kuusikko. Sukulaismies tietää kertoa, että saavuimme isäni lapsuudenkodin pihaan.

Rakennuksia ei ole, mutta yksi meistä on kompastua kivikasaan. Tarkempi tutkiminen paljastaa, että kyse on isän lapsuudenkodin sortuneesta uunista. Keräilemme ruskeanpunaisia muurinpaloja reppuihin, otamme kuvia kellarin sammaloituneiden jämien luona, liikutumme runsaan maiseman kauneudesta ja geeneihin piirtyneen menetyksen kaihosta.

Toisaalta naurattaakin vähän tämä patetia.

Jatkamme matkaa Laatokan rantaan. Karjalan meren kauneus vetää hiljaiseksi. Jotkut keräävät vettä muistoksi pulloon. Kertaamme näiltä seuduilta kuulemiamme tarinoita. Yksi muistaa pätkän sieltä, toinen toisen täältä. Yhteistä on sanaton suru: miksi kaikki tämä kauneus jouduttiin antamaan pois?

”Etenkin Itä-Ukrainan asukkailla on edessään tuskainen paluu kotiin.”

Kesän 1999 juurimatka oli yksi tekemistäni neljästä matkasta. Kävimme myös Kannaksella äitini lapsuudenkodin maisemissa Valkjärvellä.

Kummassakin paikassa vierailimme kahdesti. Viimeisin matka, vuonna 2014 Valkjärvelle, tuntui jo silloin lopulliselta. Kaikki talot olivat vankkojen aitojen ympäröimiä, irvistelevät koirat vartioivat pihoja, kyläteitä oli puomitettu. Kaikki ympäristössä kiljui: pysykää poissa!

Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 sinetöi todennäköisesti lopullisesti juurimatkojen kohtalon. Kuka edes haluaisi ylittää Suomen itärajan ja lähteä tarpomaan villiintyneille niityille sotaa käyvään maahan vieraiden ja usein vihamielisten ihmisten tiluksille? Eikä sinne taitaisi edes enää päästä.

Kun sota joskus päättyy Ukrainassa, etenkin Itä-Ukrainan asukkailla on edessään tuskainen paluu kotiin. Kotiin, joka on raunioina tai pommitettu pilalle.

Pääsevätkö kaikki edes palaamaan kotiseudulleen? Vai onko heidänkin kohtalonaan jäädä juurettomana etsimään uuden elämän alkua muualta Ukrainasta tai peräti toisesta maasta?

Sota ei lopu taistelujen päätyttyä. Sodan jaloista paenneen ihmisen sydämessä sota on ikuinen.

Taistelu katkeruutta vastaan on silloin vasta alkamassa. Juuret on katkottu lopullisesti ehkä jopa seuraavalta sukupolvelta. Siltä, joka lähtee etsimään vastauksia isän ja äidin lapsuuden mailta.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut