Olen menettänyt useita lemmikkejä ja se on aina yhtä kauheaa – Peti ja ruokakuppi odottavat tyhjänä, häntä ei heilu kotiintuloni kunniaksi

Vain hetki sitten se oli tässä elävänä ja lämpöisenä. Missä se on nyt?

28.8. 5:00

Elämän ja kuoleman välissä on ohut verho. Niin on joku viisas joskus kirjoittanut. Verhon tällä puolella sitä voi harhautua kuvittelemaan, että kuolemaan on pitkä matka, että se ei koske itseä, että kuoleman kohtaamista voi pitkittää, että sitä ei tarvitse ajatella.

Olen joutunut kohtaamaan kuolemaa paljon. Olen menettänyt jokusen tärkeän ihmisen, mutta vielä useammin olen joutunut luopumaan rakkaasta lemmikistäni. Vuosia sitten kirjoitin Aamulehteen kolumnin melanoomaan menehtyneestä koirastani Ukosta. Sain närkästynyttä palautetta lukijalta, joka koki loukkaavaksi, että surin koiraani kuten ihmistä. Vastasin hänelle, että olen pahoillani, mutta suren eläimiäni yhtä paljon kuin olen surrut kuolleita läheisiäni. Lemmikit ovat perheenjäseniäni. Ne jakavat elämänsä kanssani tasavertaisina olentoina iloineen suruineen ja pelkoineen.

Olen omistanut seitsemän kissaa, seitsemän koiraa ja kahdeksan hevosta. Niillä jokaisella on oma elämänkaarensa ja kohtalonsa, kuten meillä kaikilla. Olen kohdannut niiden kanssa syöpää, sokeritautia, liikenneonnettomuuksia, kroonisia sairauksia, vanhuuden heikkoutta ja mielenterveysongelmia.

Me useiden lemmikkien omistajat joudumme kohtaamaan kuolemaa ja menetystä keskimääräistä useammin. Näen eläimessäni 10–20 vuodessa kaiken sen, mitä ihmisessä tapahtuu 70–90 vuodessa. 87-vuotias äitini tuskaili sitä, ettei jalka enää nouse totuttuun tahtiin ja lohdutin häntä, että myös 10-vuotiaan villakoiramme Häpin lonkka on kipeä. Edessä on vanhuus, ei voi mitään. Äitini huokaisi, että niinhän se on hänellä ja Häpillä. Yhdessä linkutetaan eteenpäin – ikuisesti ei voi olla nuori ja vetreä. Elämän perälauta häämöttää väistämättä.

Vaikka kuinka ymmärrän, että kuolema on ohuen verhon takana, en totu siihen. On aina yhtä kauheaa menettää läheinen; Tyhjä peti ja ruokakupit. Lelut. Naulassa roikkuva riimu ja laatikon pohjalla lojuva kaulapanta. Puuttuu rauhoittava kehräys, häntä ei heilu kotiintuloni kunniaksi, karsinasta ei kuulu tuttua hörinää.

Arjen rutiinit muuttuvat, kun läheinen kuolee. Ahdistavat kysymykset surraavat päässä: Vain hetki sitten se oli tässä elävänä ja lämpöisenä. Missä se on nyt? Onko taivasta olemassa? Lähtikö se verhon toiselle puolelle levollisena, onnellisena, hyvän elämän eläneenä? Tiesikö se varmasti, kuinka tärkeä ja rakas se oli?

Olen kiitollinen kuolleille eläimilleni, että ne jakoivat elämänsä kanssani. Eläimiltä oppii niin paljon. Ne eivät ketkuile selkäni takana. Eivät esitä olevansa mitään muuta kuin ovat. Eläimen uskollisuudesta ja pitkämielisyydestä olisi meillä ihmisillä paljon opittavaa.

Eläimieni kautta olen oppinut ymmärtämään elämän kiertokulkua. Me kaikki lähdemme täältä kohtalon määräämällä tavalla. Elämästä verhon tällä puolen kannattaa iloita, eikä kuolemaa tarvitse pelätä. Eläimeni ovat opettaneet minulle niin paljon.

Tiina Keskinen

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut