Suomessakin voidaan vielä nähdä polttopulloja ja rikottuja ikkunoita

Länsimaalaiset hajottavat omaa yhteiskuntaansa sisältä päin, käyvät toistensa kimppuun ja juopa kasvaa, kirjoittaa toimittaja Minna Ala-Heikkilä.

27.8. 6:30

Aamulehti

Minua pelottaa jakolinjojen voimistuminen suomalaisessa yhteiskunnassa. Se näkyy ilmastonmuutokseen, maahanmuuttoon sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin liittyvässä keskustelussa. On arvoliberaalit vastaan arvokonservatiivit. On vihervasemmisto vastaan oikeisto. On koronarokotekriittiset vastaan rokotemyönteiset. On pääkaupunkiseutu ja muu Suomi. Ja niin edelleen.

On itsestään selvää, että demokratiassa on lupa olla eri mieltä. Ehkä olen sopusointua tavoitteleva pehmo, mutta kavahdan nykyisen keskustelun jyrkkyyttä ja jakautumista. Venäjän ja Kiinan johtajat varmaan seuraavat länsimaista keskustelua mielissään. Länsimaalaiset hajottavat omaa yhteiskuntaansa sisältä päin, käyvät toistensa kimppuun ja juopa kasvaa. Se voi Suomessakin vielä merkitä rikottuja näyteikkunoita, polttopulloja ja laukauksia.

Mediakin voi lisätä tyytymättömyyttä, kun se tehtäväänsä hoitaessaan nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia, jotta niitä voidaan korjata, ja joskus myös kailottaa niistä vain hätkähdyttääkseen. Kun epäkohtia esitellään päivästä toiseen, monista alkaa tuntua, että ihan kaikki on pielessä.

En esimerkiksi tajua tätä naisten ja miesten välille lietsottavaa vastakkainasettelua, joka nyt tulee esiin pääministeri Sanna Marinin (sd.) juhlimisesta käytävässä keskustelussa. Jotkut ovat nähneet kohun olevan ennen muuta tarkoitushakuinen hyökkäys nimenomaan naispääministeriä kohtaan.

Sanottakoon nyt selvyyden vuoksi, että tietenkin kannatan tasa-arvoa. Tietenkin arvostan sen hyväksi tehtyä työtä. Tietenkään en halua palata siihen, jollainen naisten asema on Suomessa ollut menneinä vuosikymmeninä ja vuosisatoina ja on yhä eri puolilla maailmaa. Tietenkin tasa-arvossa on yhä puutteita – valta ja asenteet kätkeytyvät erilaisiin piiloihin. Tietenkin työtä tasa-arvon hyväksi pitää jatkaa. Tietenkin tiedän olevani hyvinvoiva, keskiluokkainen nainen, jonka elämään tasa-arvon puutteet eivät heijastu yhtä paljon kuin toisissa olosuhteissa elävien naisten.

Silti. Someraivon kohteeksi joutumisen uhallakin sanon, etten tunnista pyrkimystä naisten alistamiseen yhteiskunnassa niin voimakkaana kuin nyt väitetään tai voimakkaampana kuin aiemmin. En tunnista, että miehet yrittäisivät nyky-Suomessa kaikessa painaa naisia alaspäin ja rajoittaa näiden oikeuksia ja minun pitäisi siksi asettua heitä vastaan: työkavereitani, ystäviäni, pomojani, veljiäni, puolisoani vastaan.

Voisin hymistellen toivoa rakentavampaa yhteiskunnallista keskustelua eri aiheista. Mutta se on hyödytöntä.

Siispä lohduttaudun sillä, että on ennenkin väännetty. Ei tarvitse mennä kuin 1970-luvulle, niin arviointiin työkaverista tai vaimon siskonmiehestä vaikutti se, mitä puoluetta hän äänesti, mitä lehtiä luki ja missä urheiluseurassa hänen lapsensa kävivät.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut