Aamulehti
Ystäväni pyörittää pientä ohjelmatoimistoa. Niin pientä, että työntekijöitä on vain yksi ja asiakkaita saman verran. Olen monesti ihastellut tämän äiti-ihmisen energiaa keksiä koko ajan niin paljon kivaa tekemistä lapsensa kanssa.
Heiltä eivät jää vahingossa välistä lähialueen lastentapahtumat, eivät yhdetkään toimintaa vaativat juhlapyhät eivätkä muut mahdollisuudet pitää ekstrakivaa. Huvipuistot ovat peruskauraa ja lomamatkalle lähdetään vähintään kaksi kertaa vuodessa, koska matkailu avaa ajattelua.
Jo Vierestä seuraaminen hengästyttää tällaista laiskempaa vanhempaa. Kyllä mekin yritimme kesälomalla järjestää monenlaista puuhaa kolme- ja neljävuotiaamme kanssa. Puuhamaassa tai Herra Hakkaraisen talossakin piti käydä, mutta emme lopulta jaksaneet ajella mökiltä tai kotoa kumpaankaan. Poikkesimme niiden sijaan Kangasalan Mobiliassa, jossa viihdyimmekin lopulta peräti kolme tuntia. Kaikenlaista ihmeellistä oli tarjolla mopoja ja koneita rakastaville pojille. Ilahduimme miehen kanssa, että eiväthän nuo osaa edes kaivata kummempaa. Hurautimme tyytyväisinä takaisin mökille hyttysiä läiskimään.
Kävimme vuosi sitten Särkänniemessä toteamassa, ettei se ole pienten paikka. Melu ja hinnat olivat liikaa. Pyörähdimme tänä kesänä sentään Linnanmäellä kerran pienten lasten ilmaisissa laitteissa yhden parituntisen verran, ja se riitti mainiosti.
Useimmissa lapsille suunnatuissa paikoissa on pienten kanssa lopulta aika hermostuttavaa. On jonoja ja meteliä, lapsilla nälkä-, jännitys- ja tahtoikäkiukkuja.
Tänä kesänä olemme kantaneet kiukkuavan kolmevuotiaan oikeastaan jokaisesta tekemisestä lopulta kiljuen pois. Kaikista paitsi yhdestä.
Ihan kesän lopussa pääsimme osallistumaan taloyhtiön talkoisiin mummolassa. Ohjelmassa oli risusavottaa, puiden sahaamista, halkomista ja pinoamista. Oli työhanskoja, koneita ja moottoreita. Ja isoja möreä-äänisiä miehiä niitä käyttämässä. ”Moro! Missäs sun tyähanskat o?” kysyi yksi heistä neljävuotiaaltamme ja sai tämän juosten sellaisia hakemaan. Tauolla niitä aseteltiin huolella ja mallinmukaisesti takataskuun roikkumaan.
Kolmevuotias kiskoi itseään kolme kertaa pidempiä ohuita puita letkassa aikuisten kanssa. Ikimuistoisin juttu oli halkokone.
Talkoolaiset olisivat voineet ärsyyntyä ympärillä pyörivistä pikkupojista, mutta he ottivatkin heidät mukaan. Äitiä ei tarvittu hösläämään, kun pojat kuuntelivat ahmien juttuja ja ohjeita. Tämän arvokkaampaa elämystä ei taida ollakaan!
Voi sitä ylpeyden määrää, kun pieniä työmiehiä kiiteltiin ja kehuttiin. Pojat saavat kuulemma ensi vuonna ihan omat kutsut talkoisiin – ja niitä odotetaan jo.
Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.
