Isä vitsaili aiemmin, että puhelin saataisiin pojan kädestä vain kirurgisella operaatiolla – Nyt nuoret jo innostuvat somepaastosta

Lukiolaisen ruutuaika kohoaa hälyttävän suureksi, kun näyttöjä tuijotetaan sekä koulussa että kotona. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa siltä, että nuorillakin alkaa tulla raja vastaan.

21.8. 5:00

Kun sadat uudet lukiolaiset aloittivat viime viikolla opiskelun, heille iskettiin käteen ilmainen läppäri. Toiselle asteelle viime vuodesta lähtien laajentunut oppivelvollisuus tarkoittaa muun muassa sitä, että koulun on tarjottava nuorille opiskeluvälineet.

Koska loikimme 2020-luvulla, kaikki on digivetoista. Näin ainakin Tampereen kaupungin lukiokoulutuksessa, jonka opinahjoissa paperikirjat on korvattu sähköisillä oppimisympäristöillä. Nuori lataa kannettavaan tietokoneeseensa eri oppiaineiden digitaaliset opukset.

Eri kustantajilta hankittavien digilisenssien aktivointi ei ole aina ihan yksinkertaista. Välillä vaaditaan suoranainen ihme, että äikänkirjan saa ilmestymään opiskelijan näytölle.

Ilmapiiri on siis perin sähköinen, mutta äidinkielessä luettavat kaunokirjat kehotan usein hankkimaan paperimuodossa. On tärkeää säilyttää edes jonkinlainen suhde perinteiseen formaattiin.

Lukiolaisella voi vierähtää läppärin äärellä koko koulupäivä kahdeksasta neljään. Sen jälkeen mennään kotiin ja tehdään läksyt – tietysti läppärillä. Luppoaikana vielä “sometetaan” puhelimella. Liiallinen ruudun tuijottaminen ei ole tutkitustikaan terveellistä. Nuorista voi olla vaikea kasvattaa aktiivisia toimijoita passivoivilla nykymenetelmillä.

Digi-denialistia minusta ei silti saa. Sähköinen tehtävätarjonta on usein innostavan multimodaalista. Painavat koulureput ovat historiaa, kun pelkällä läppärillä pärjää. Tekstin muokkaaminenkin on nykyään paljon helpompaa kuin lyijykynän ja kumin aikoina.

Digi- ja väestötietoviraston vuoden takaisen Nuorten digitaidot -kartoituksen mukaan oletamme nuorten olevan taitavia laitteiden käyttäjiä ja unohdamme helposti opettaa heille digitaalisia perustaitoja. Olen huomannut, että vaikkapa liitetiedoston lisääminen sähköpostiin tai tiedoston jakaminen pilvipalvelusta voi olla lukioikäiselle yllättävän hankalaa.

Näppärä somepeukalo ei siis ole synonyymi digitaidoille.

Joitain vuosia sitten eräs isä vitsaili, että tarvittaisiin kirurginen operaatio, jotta puhelin saataisiin irti hänen poikansa kädestä. Nyt on kuitenkin alkanut vaikuttaa siltä, että nuorillakin alkaa jo tulla näytön tuijottamisessa raja vastaan.

Koulumme äidinkielen opintojaksolla testataan digipaastoa, jossa sanotaan kännykälle hyvästit 48 tunniksi – toki pienillä välttämättömillä lievennyksillä.

Aiemmin nuoret hankasivat harjoitusta vastaan, mutta nykyään he tuntuvat tarttuvan haasteeseen innokkaammin – ehkä juuri siksi, että koulunkäynti on niin ruutuvetoista.

Eräs opiskelija totesi silmiensä auenneen arjen nyansseille ja ajankäytön mahdollisuuksille, kun puhelin oli pari päivää piilossa.

Pystyisitkö sinä digipaastoon?

Kirjoittaja on lukion opettaja ja levy-yhtiön perustaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut