Tamperelainen opettaja Tiina Keskinen aloittaa viimeisen lukuvuotensa opettajana: ”En millään muotoa voi hahmottaa, että minun oletetaan häipyvän työelämästä”

7.8. 6:00

Olen opettajan urani aikana pitänyt kolmisenkymmentä kesälomaa. Tänäkin vuonna on akut hyvin ladattu.

Ajatus on jo oppilaissa, ja mielessä on monenlaista suunnitelmaa syksyn oppitunneille, mutta on paluu kouluun joka syksy jonkinlainen koettelemuskin: vaatii aivan omansalaista itseruoskintaa kaivaa itsestään leppoisan, meluvapaan lomailun jälkeen esiin rauhanneuvottelija, poliisi, vartija, estraditaiteilija, kasvattaja, auktoriteetti, asiantuntija ja mitä kaikkea opettajuus nyt pitääkään sisällään.

Olen opettajan urani aikana opettanut tuhansia oppilaita. Joidenkin kanssa olen edelleen tekemisissä: olen saanut kutsuja ylioppilasjuhliin, kirjan julkistamisjuhliin, konsertteihin ja teatteriesityksiin.

On valtava etuoikeus opettajana päästä lähelle nuoria. Heitä on niin laidasta laitaan ja eri lähtökohdista ponnistavia. On palkitsevaa nähdä, kuinka yhteiskuntakelpoisia tyyppejä hankalimmistakin oppilaista kasvaa ja kuinka kiitollisia he jälkikäteen ovat, jos ovat saaneet ymmärrystä hankalina nuoruusvuosinaan osakseen. Opettajan jälki oppilaaseen – niin hyvässä kuin pahassa – voi olla lähtemätön. Se tekee opettajan työstä ainutlaatuista.

Tuleva lukuvuosi on minulle aivan poikkeuksellisen ainutlaatuinen. Se on opettajan urani viimeinen. Tämän jälkeen olen työurani koulumaailmassa tehnyt ja edessä häämöttävät uudet suunnitelmat. En kerta kaikkiaan kykene kirjoittamaan sanaa, joka alkaa ja päättyy kirjaimeen e.

En millään muotoa voi hahmottaa olevani siinä iässä ja siinä vaiheessa, että minun oletetaan häipyvän työelämästä. Enkä niin aio tehdäkään. Kaikkea on suunnitteilla. Toteutumattomista haaveista ei kannata puhua. Siksi käännän ajatukseni vielä menneeseen. Oliko opettajan työn valinta hyvä ja oikea?

Valmistuin opettajaksi 1990-luvun alussa. Sitä ennen olin haahuillut siellä ja täällä, ollut töissä suklaatehtaassa, ratsastuskoulussa, keilahallissa, ravintolassa, siivoojana. Hain paikkaani ja lopulta päädyin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuutta.

Suvussamme on ollut paljon opettajia, mutta minä vakuuttelin, että opettajaksi en aio. En ollut hyvä oppilas koulussa, en viihtynyt siellä enkä todellakaan aikoisi opettajan ominaisuudessa itseäni koulumaailmaan enää vangita.

Opiskeluaikaisessa rahapulassani päädyin kuitenkin tekemään opettajan sijaisuuksia ja jäin heti koukkuun. Tiesin, että olin löytänyt paikkani. Ymmärsin kapinoivia oppilaita, ymmärsin heidän tylsistymistään ja tuskastumistaan. Halusin kiihkeästi tehdä oppitunneista sellaisia, joilla sekä minä että oppilaat viihtyisivät.

Sama halu on säilynyt kaikki nämä vuosikymmenet. Maailma on muuttunut dramaattisesti siitä, kun aloitin opettajana. Mutta opettajan työn perusta on yhä sama. Siihen pitää virittäytyä, oppilaiden hyvinvointia pitää ajatella, työn mielekkyyttä suunnitella. Niin teen joka syksy. Nyt siis viimeistä kertaa.

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut