Viisas varustaa lapsensa maailmalle sujuvilla käytöstavoilla

Aamulehden toimittaja Kirsikka Otsamo pohtii, miksi hyvistä käytöstavoista puhutaan nykyään enää todella harvoin, vaikka käytöstavat ovat yhä yhtä tärkeitä sosiaalisen pääoman osasia kuin vaikka sujuva kielitaito.

5.8. 5:30

Aamulehti

Luin äskettäin viestin tapakouluttaja Kaarina Suonperän kuolemasta. Uutinen sai minut miettimään, kuinka hyvistä käytöstavoista puhutaan nykyään enää todella harvoin. Missään ei näy ohjeita siitä, kuinka lapset saadaan oppimaan kauniit pöytätavat tai kuinka vaikka työelämän arkisissa kohtaamisissa tulee huomioida toiset.

Nuo taidot ovat silti yhä yhtä tärkeitä sosiaalisen pääoman osasia kuin vaikka sujuva kielitaito tai kyky ottaa riskejä tarpeen tullen. Etiketti on yhä olemassa, ja jos sitä ei tunne, on monessa tilanteessa epävarma tai tahattomasti kömpelö.

Kun esimerkiksi kohtaa ihmisen työpaikan käytävällä, on pelkästään noloa tuijotella lattiaa tai puhelintaan ja näytellä, että ei muka huomaa vastaantulijaa. Helpommalla pääsee, kun katsoo silmiin ja sanoo reippaasti hei. Hississä sama juttu.

Kauniit käytöstavat eivät ole hienostelua eivätkä kökköä koketeeraamista ulkoa opetelluilla yksityiskohdilla. Ne eivät ole itsensä ylentämistä. Hyvät käytöstavat omaava ei tahallisesti aseta kanssaihmistään noloon tilanteeseen tai osoita tämän epävarmuuksia. Tavat on rakennettu helpottamaan sujuvaa yhteiseloa ja viestimään arvostusta muille. Niitä käyttävällä on varaa ajatella hyvää toisista ja tahtoa myös näyttää se.

Hyvät tavat eivät myöskään maksa mitään muuta kuin vaivaa. Alussa ne vaativat toki harjoittelua ja opastusta. Jo pienten lasten vanhempien kannattaa napata lippikset päästä, istua malliksi alas ruokapöytään, ottaa kyynärpäät pöydältä ja aseet kauniisti käteen sekä tarjota ruokaa vierustoverilleen. Samaa opastusta voi jatkaa neuvomalla lapsia kiittämään ruoasta tai saamistaan lahjoista ja päästämään toisetkin avaamistaan ovista.

Anteeksi, kiitos, mitä kuuluu, saanko auttaa, ole hyvä, huomenta, hei hei ja hyvää yötä tulevat nopeasti luonnostaan, jos niitä kuulee kotona päivittäin. Vähitellen kehittyvät myös hoksottimet, joilla huomaa ympäristöstään tilanteet, joissa voi olla avuksi muille.

Rentous, varmuus ja välittömyys ovat ajan arvoja, ja helpoiten ne saavuttaa tuntemalla tavat. Jos seuraa pelkkää somen ja tositelevision tarjontaa, voi kuvitella, että pudotuspelien maailmassa menestyy olemalla tyhmä, tökerö ja mieluiten vähän röyhkeä. Tosielämässä toisten huomioiminen on kuitenkin kaiken a ja o.

Sivistys ei myöskään ole työmaailmassa arvotonta. Bisneslounaalla kallein käsilaukku tai puvuntakin hihasta vilahteleva harvinainen kello eivät tee toivottua vaikutusta, jos niiden omistaja ei tiedä, miten aseita käytetään tai mihin kankainen ruokaliina pitäisi pistää. Ruoka suussa puhuva, tauotta itsestään jauhava, aseilla huitova ja etulysyssä rönöttävä uraohjus ei viesti ajan tasalla oloa tai edes omaavansa ainakaan kovin vanhaa rahaa.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut