Mikään ei ole kauheampaa ja tuskallisempaa kuin päättää rakkaan ystävän elämästä ja kuolemasta – Meidän välillä ei ollut sanoja

Eutanasia on armollinen tapa lähteä tästä maailmasta. Se oli viimeinen asia, jonka sain hevoseni Rellun kanssa oppia, kirjoittaa Tiina Keskinen kolumnissaan.

23.6. 6:00

Rellu oli minulle enemmän kuin hevonen. Se oli personal trainer ja elämäntapavalmentaja, se oli ystävä ja turpaterapeutti. Sen kanssa koin huiput ja aallonpohjat.

Sain elää Rellun kanssa 7,5 yhteistä vuotta. Sen elämäntarina on kiehtova: monen sattumuksen ja mutkan kautta se päätyi hienosta pariisilaisesta hevossiittolasta Vesilahteen minun maalaispollekseni.

Rellu oli luonteeltaan tosikko. Sen kanssa ei voinut hullutella; kerran tyttäreni Saara ajatteli mennä sillä ilman satulaa, Rellu heitti hänet alas viestien selkeästi, että älä pelleile, hae satula. Se ei myöskään kestänyt kiirettä ympärillään. Jos sen luokse meni ajatuksella, että tänään hoitelen Rellun nopeasti ja teen hommat vauhdilla, niin tenkkapoo oli edessä, Rellun kanssa olemiseen piti aina keskittyä. Se oli 700-kiloinen jötkäle ja sen pakottaminen mihinkään, mitä se ei hyväksynyt, oli mahdotonta.

Sen kanssa täytyi osata neuvotella. Ja koska meidän välillä ei ollut sanoja, neuvotteluun piti paneutua toisin keinoin. Oli pakko oppia tulkitsemaan, kuuntelemaan, perääntymään, lähestymään, olemaan hiljaa, rauhoittumaan. Miten kullanarvoisia asioita Rellu minulle opettikaan. Olen yrittänyt soveltaa sen oppeja ihmissuhteissanikin. Toimii. Suosittelen Rellun oppeja lämpimästi muillekin.

Rellu sairastui vakavasti kolme vuotta sitten. Sädeluuhaurastuma on vastaavaa kuin ihmisellä osteoporoosi, etenevä sairaus, johon ei ole parannuskeinoa, joskin taudinkulkua voi hidastaa. Kolmen vuoden aikana alkoi tulla muutakin vaivaa ja Rellun kivut lisääntyivät siihen tahtiin, että oli pakko alkaa miettiä, oliko sen elämä enää elämisen arvoista. Hevonen on pakoeläin, joka piilottaa vaivansa niin pitkään kuin mahdollista. Eläinlääkäri sanoi minulle, että näen Rellun kivuista vain jäävuoren huipun.

Mikään ei ole kauheampaa ja tuskallisempaa kuin päättää rakkaan ystävän elämästä ja kuolemasta. Kun päätös lopulta oli tehty, valvoin tuskissani monta yötä, mietin loppuun asti, olinko jättänyt jotakin tekemättä, olisiko jossakin vielä apua saatavilla, haluaisiko kipuileva Rellu sittenkin elää.

Aamu valkeni kauniina. Olin opettanut Rellun sujauttamaan päänsä itse riimuun ja niin se teki viimeisenäkin aamuna.Talutin Rellun eläinlääkärin luokse. Olin päättänyt että olen rauhallinen enkä itke, että Rellu ei hätäänny. Itkin enkä ollut ollenkaan rauhallinen. Mutta Rellu oli. Yleensä se vastusti eläinlääkäriä mutta ei tuona aamuna. Aivan kuin se olisi tiennyt, että sen aika oli tullut eikä mitään hätää ollut. Eläinlääkäri antoi sille rauhoittavaa ja asetteli kanyylin sen kaulaan. Rellun matka kohti hevosten taivasta oli alkanut.

Ennen loppua se nosti vielä ylväästi päätään ja nuuhkaisi viimeisen kerran hevoskavereidensa suuntaan. Sitten se painoi päänsä syliini ja sulki silmänsä. Kaikki sujui surullisen kauniisti ja kivuttomasti. Rellu oli poissa.

Eutanasia on armollinen tapa lähteä tästä maailmasta. Se oli viimeinen asia, jonka sain Rellun kanssa oppia.

Tiina Keskinen

Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut