Kun ryhmäliikuntatunnilla kehotettiin ylittämään itsensä, tajusin haluavani olla vapaa-ajalla vain keskiverto ja tasapaksu

Kun olen huhkinut jo pitkän opiskelu- tai työpäivän ajan, en todellakaan halua ylittää itseäni vapaa-ajalla, kirjoittaa Aamulehden toimittaja Tuuli Rantasalo.

16.8. 6:00

Aamulehti

Olen salissa ryhmäliikuntatunnilla. Ilma on edellisen ryhmän lämmittämää, ja tilan täyttää pauhaava Skrillex.

Olen ristinyt ohjaajan mielessäni EDM-mieheksi hänen musiikkimakunsa vuoksi. Hän vetää nopeatahtisia, tempoilevia sarjoja, laulaa välillä biisien mukana ja suorastaan pursuaa energiaa. Omat energiatasoni sen sijaan hupenevat hänen seurassaan.

Liikkeiden lomassa hän huutaa motivoiviksi tarkoitettuja lausahduksia. Niitä kliseisiä, joissa mainitaan aina taisteleminen, täysillä tekeminen ja voittaminen.

”Kuvittele, että tää sarja on vuori, jonka päälle kiipeät. Anna kaikkesi. Se tuntuu pahalta, mutta kun oot päässyt huipulle, mikään ei voi estää sua! Oot ylittänyt itsesi!”

Tyrskähdän itsekseni.

”Et voi olla tosissasi”, mietin samalla.

Kun olen huhkinut jo pitkän opiskelu- tai työpäivän ajan, en todellakaan halua ylittää itseäni vapaa-ajalla. Tai olla mikään parempi versio itsestäni. Se on jo yksinään saavutus, että olen muiden puuduttavien arkivelvollisuuksien jälkeen edes lähtenyt liikkumaan.

Toiveissani ei tosiaankaan ole ”taistella” tai aina edes välttämättä tehdä täysillä. Suurimman osan ajasta haluan tehdä vain keskinkertaisen, tasapaksun treenin, jossa tulee kuitenkin hiki. Tavoitteenani ei ole ryhtyä urheilemaan tavoitteellisesti, vaan pitää kuntoa yllä ja siinä samalla irrottautua arjen asioista.

EDM-miehen motivoiviksi tarkoitetut kannustukset tuntuvat suorastaan luotaantyöntäviltä. Miksi ihmeessä haluaisin kiivetä vuorelle? Tai miksi treenille pitäisi aina jaksaa antaa kaikkensa? Kannustukset voivat varmaan tuntua vierailta myös heistä, jotka ovat vasta aloittaneet liikunnan harrastamisen elämässään.

Pian syksyn koittaessa myös monet harrastukset käynnistyvät kesätauon jälkeen. On hyvä tiedostaa, että liian vakava suorittaminen voi lopulta viedä liikunnan ilon. Tiedän omasta lähipiiristäni henkilön, jonka jalkapalloharrastus tyssäsi siihen, kun joukkueessa alettiin jakamaan peliaikaa suoritusten mukaan. Hän olisi halunnut vain pelata, mutta otteluissa hän sai olla kentällä vain tietyn aikaa. Höntsäjoukkue olisi ollut hänelle paras vaihtoehto, mutta harmi kyllä niitä on kovin vähän.

On äärimmäisen ikävää, jos rentouttavasta vapaa-ajan harrastuksesta tulee hampaat irvessä puskemista. Se, että koettaa jatkuvasti ylittää itsensä töiden ja koulun lisäksi myös vapaa-ajalla, voi lopulta uuvuttaa. Missä silloin palautuu ja unohtaa arkijutut?

Välillä on hyvä tyytyä vain keskinkertaiseen perussuoritukseen ja jäädä omalle mukavuusalueelleen.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut