Kadonneiden kirjojen metsästys – Näin löysin lukemisen uudelleen

Kaipasin kirjoja ja lukemisen kokemusta, mutta yrityksistä huolimatta pääsin harvoin alkua pidemmälle, kirjoittaa Aamulehden toimittaja Sari Sainio.

20.5. 5:30

Aamulehti

Viialan kunnan kirjastossa tiskin takana oli Laina-täti. Muistan, miten 4-vuotiaana kipitin kodistamme parkkipaikan yli kirjastoon, ja kerroin oppineeni lukemaan. Lainalta sain ensimmäisen pahvisen kirjastokorttini.

Kortin saatuani kävin kirjastossa jatkuvasti. Vähitellen lukemisesta tuli välttämättömyys, joka kuului arkeen vuosikymmeniä. Kustantajien listoilta bongasin uutuudet ja luin lehdistä arvosteluja. Kun löysin itseäni puhuttelevan kirjailijan, luin joskus koko tuotannon tai ainakin useamman teoksen.

Muutos tapahtui vähitellen, ehkä kymmenen vuotta sitten. Huomasin lukevani yhä vähemmän. Ei ehtinyt, jaksanut lukea tai edes kyennyt keskittymään. Ajattelin, että kun kirjoittaa työkseen, sanat painavat vapaalla liikaa. Tai ettei juuri nyt ole aikaa syventymiseen. Vain kesälomilla saatoin lukea dekkarin tai pari. Olin hyvin kärsimätön, ja jos tarina ei heti vienyt mukanaan, kirja jäi kesken.

Silti kaipasin kirjoja ja lukemisen kokemusta, mutta yrityksistä huolimatta pääsin harvoin alkua pidemmälle. Puoli vuotta sitten ajattelin, että äänikirjapalvelut voisivat tuoda pitkät tarinat takaisin somen sirpaloimaan maailmaani.

Onneksi tulin ajatelleeksi.

Olen taas saanut kokea mielikuvituksen voiman. Kuten romaanissa Juhani Karilan Pienen hauen pyydystys, jonka yliluonnollinen tarina on myös puheenvuoro ajankohtaisista aiheista. Karilan kerronta tarjoaa tarkkaa kuvausta lappilaisesta ympäristöstä ja introvertista päähenkilöstä.

Olen kokenut voimakkaita tunteita ja myös ahdistusta. Iida Rauman Hävitys pakotti jälleen kerran ajattelemaan, millainen valta aikuisilla on lapsiin. Paljon kiitetty romaani on rankka, kokemukseen nojaava kuvaus kouluväkivallasta ja opettajien vallankäytöstä.

Minulle on avattu historiaa tavalla, joka saa ymmärtämään, miten vähän väliä kansalaisella on diktatuurisessa järjestelmässä.

Itänaapurimme historiaa luotaava Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät kertoo Stalinin vainoissa tapettujen isovanhempien ja turkulaiseen lähiöön muuttaneen maahanmuuttajaperheen tarinat. Kirja on yhä ajankohtaisempi, etenkin, kun Venäjällä on päätetty alkaa tulkita historiaa uudelleen.

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa romaanissa minut temmattiin mukaan saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneen viiden naisen kotimatkalle halki sodanjälkeisen Lapin pohtimaan syyllisyyttä, syyllistämistä ja naisen paikkaa.

Parhaimmillaan kirjailijat tuottavat lauseita, jotka on pakko lukea useampaan kertaan. Puhuttelevimmat niistä tiivistävät asioita tavalla, jossa muutamiin sanoihin kiteytyy kaikki olennainen.

”Tuho uhkaa kymmeniä tuhansia lajeja, joista me emme tiedä mitään, joita ei ole edes luokiteltu kunnolla. Ihan kuin joku polttaisi kirjaston, apteekin, arkiston ja taidemuseon samalla kertaa", kirjoittaa Richard Powers luontokatoon väkevästi kantaa ottavassa romaanissaan Ikipuut.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut