Tamperelaisopettaja seuraa tarkasti entisten oppilaiden päivityksiä Ukrainasta – ”Jos heistä ei kuulu hetkeen, mietin, ovatko he kuolleet”

Kun ihminen elää lintukodossa, mittasuhteet asioille vääristyvät. Kun kaikki on riittävän hyvin, on varaa napista turhasta, kirjoittaa opettaja Tiina Keskinen kolumnissaan.

10.4. 6:30

Reilu kuukausi sitten minua ärsytti suunnattomasti, kun työpäivän loppuun oli järjestetty turhanpäiväinen kokous. Reilu kuukausi sitten minua otti päähän läheiseni tökerö käytös. Minua ärsytti teinien jumpittelu. Ja se että päivässä oli liian vähän tunteja. Reilua kuukautta myöhemmin, huhtikuisen auringon alla arjen pikkujutut ovat todellakin pikkujuttuja. Elämä on yllättäen keikahtanut uuteen, kummalliseen asentoon. Ukrainan sota varjostaa kaikkea olemista, olemattomat murheeni tuntuvat suorastaan häpeällisiltä.

On sietämättömän hirveää seurata Ukrainan sodan uhrien kärsimystä. Yritän aina välillä irrottautua uutistulvasta ja keskittyä omaan elämääni mutta onnistun siinä huonosti. Seuraan tarkasti muun muassa koulumme entisten suomalais-ukrainalaisten oppilaiden päivityksiä Kiovasta, jonne he ovat perheen Suomen-vuosien jälkeen palanneet. Jos heistä ei kuulu hetkeen, mietin, ovatko he kuolleet.

Eräässä päivityksessään yksi sisaruksista soittaa selloaan huikean kauniisti Kiovan raunioilla. Hän sanoo, että sodan alkaminen oli shokki. Mutta hänen mukaansa kaikkeen tottuu, sotaankin, kun on pakko. Hän julistaa rakastavansa Ukrainaa, joka ansaitsee olla vapaa maa. On helppo samaistua hänen tunteisiinsa.

Inhimillisen kärsimyksen seuraaminen ylittää vähän väliä sietokynnykseni. Itken kuolevia lapsia, perheellisten ahdinkoa, vanhusten kohtaloa ja pakon edessä maataan puolustavien sotilaiden elämän tärveltymistä. Ahdistun hylättyjen lemmikkien hämmentyneistä katseista, sotastressistä kärsivien eläintarhan eläinten hädästä ja hiiltyneiden ratsuhevosten ruhojen näkemisestä. Tuntuu, että kaikkea tulee eteen liikaa. On vaikea käsittää sitä kaikkea karmivaa, mitä Putin joukkoineen saa aikaan.

Tiedostan hyvin, että liian syvälle kärsimykseen sukeltaminen on huono juttu. Elän ukrainalaisten mukana ja vanavedessä kauhuskenaariosta toiseen. Ehkä ei pitäisi. Pitäisi osata rajoittaa tietotulvaa: osaan jo toisinaan ohittaa kaikista kauheimpien kohtaloiden lukemisen ja katsomisen. Pitäisi annostella uutistulvaa: joka tunti ei tarvitse olla tietoinen tapahtumien käänteistä. Pitäisi jättää turhat spekulaatiot lukematta: ydinsota- ja dystopiamaalailut ohitan jo päättäväisesti.

Välillä on pakko hengittää. Pitää tehdä asioita, joista nauttii. Kaikesta hirveästä ja surullisesta huolimatta pitää jaksaa uskoa hyvään. Olen kyllä itkenyt paljon myös hyvien asioiden takia. Ukrainalaisten avuksi rientäneiden ihmisten auttamisenhalu, epäitsekkyys ja uhrautuvaisuus ovat olleet kaunista seurattavaa.

Kun ihminen elää lintukodossa, mittasuhteet asioille vääristyvät. Kun kaikki on riittävän hyvin, on varaa napista turhasta. Vasta kun on vaarassa menettää jotakin olennaisen tärkeää, ymmärtää kipeästi sen arvon. Nyt on kyse sodan ja kärsimyksen pelosta. Miten käy Ukrainan ja miten käy meidän kaikkien? Mutta yhtä lailla on kyse arjen pienistä asioista. Miten suhtaudun omaan elämääni ja lähelläni oleviin? Nyt jos koska on aika katsella ympärilleen ja olla kiitollinen niistä asioista, jotka tuovat itselle rauhaa ja hyvää mieltä. Nyt on aika levittää hyvää ympärilleen. Nyt ainakaan ei ole myöhäistä.

Tiina Keskinen

Kirjoittaja on on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut