Suomalaiset ovat auttaneet ukrainalaisia ennennäkemättömällä tavalla – Voisimmeko kuitenkin tehdä vielä jotakin enemmän?

Oppitunnin lopuksi pakomatkan aikana ystävystyneet tytöt pakkasivat reppujaan toisilleen hymyillen. Se oli selkeä viesti siitä, kuinka tärkeää erityisesti lapsille on päästä osaksi yhteisöä mahdollisimman nopeasti, kirjoittaa Satu Peltola.

29.3. 6:00

Aamulehti

Ukrainan sota on herättänyt suomalaisissa ennennäkemättömän halun auttaa. Pelkästään Suomen Unicef on kerännyt ukrainalaisten lasten auttamiseen 14 miljoonaa euroa.

Auttamisen halu on näkynyt poikkeuksellisena myös Suomen Punaisen Ristin Tampereen osastossa, jonne on ilmoittautunut sodan alkamisen jälkeen yli 400 uutta vapaaehtoista.

Vaikka apua annetaan edelleen, myös hiipumisen merkkejä on havaittavissa. Järjestöt toivovat, että auttamisen halua riittäisi myös myöhemmin, eikä se laantuisi tulovaiheeseen, jotta myös kotouttamista pystyttäisiin jatkamaan.

Vierailin viime perjantaina Tampereen Pellervon koulutalossa, jossa 58 ukrainalaislasta oli aloittanut koulunkäynnin.

Jos en olisi tiennyt seuraavani oppituntia luokassa, jonka pulpeteissa istuvat lapset olivat vain hetkeä ennen paenneet sotaa kotimaastaan ja jättäneet taakseen kaiken aikaisemmin tuntemansa, olisi eron tekeminen tavalliseen koululuokkaan ollut hyvin vaikeaa.

Kiitos tästä kuuluu monelle, mutta erityisesti lasten opettajille. He ovat lyhyessä ajassa muodostaneet lapsille turvallisen paikan, jossa he voivat olla osa sellaista arkea, johon jokaisella lapsella on oikeus.

Oppitunnin lopuksi pakomatkan aikana ystävystyneet tytöt pakkasivat reppujaan toisilleen hymyillen. Se oli selkeä viesti siitä, kuinka tärkeää erityisesti lapsille on päästä osaksi yhteisöä mahdollisimman nopeasti.

On selvää, että alkuvaiheessa tärkeintä on järjestää kaikki välttämätön kuten erilaiset tarvikkeet, asuminen sekä palveluiden piiriin pääseminen. Resursseja tarvitaan kunnilta ja järjestöiltä kuitenkin nopeasti myös muuhun, jotta arki saadaan aidosti käyntiin. Mutta kuinka tämä voisi olla mahdollista?

Victoria Kaleva, toinen ukrainalaisia lapsia Tampereella opettavista opettajista, kertoi saaneensa entiseltä kollegaltaan kullanarvoisen yhteydenoton, jossa hän tarjosi omaa osaamistaan lasten kanssa lukemiseen ja ääntämisharjoitusten tekemiseen.

Tämä herätti ajatuksen siitä, että voisinko myös itse tarjota ammattitaitoani ja aikaani suoraan jonnekin, jotta ukrainalaisten lasten ja aikuisten arki sekä kotoutuminen saataisiin käyntiin mahdollisimman nopeasti.

Uskon, että yksityishenkilöiden apua ja tukea erilaisiin tehtäviin on varmasti tarjolla, mutta kuinka ne saadaan parhaalla mahdollisella tavalla kanavoitua, vaatii nyt kunnilta ja järjestöiltä pohdintaa ja resursseja.

Auttamisen halua löytyy edelleen enemmän kuin koskaan, joten ei anneta sen hiipua.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut