Entä jos en jaksaisi raahata haavoittunutta turvaan? Ajatus sodasta Suomessa kiemurtelee alitajunnassa jatkuvasti

Mummo laskee puhelimessa, moniko hänen lapsenlapsistaan joutuisi sotaan. Esitän rohkeaa ja vakuuttelen: Kyllä tästä mummo selvitään. Sotaa ei tule. Mutta mistä minä tietäisin, kysyy Juho Korpela kolumnissaan.

28.3. 6:00

Aamulehti

Sotaan koulutettu 26-vuotias jääkäri. Aliupseerikurssin käynyt. Yksi sadoistatuhansista reserviläisistä.

Tiedän, mitä Suomessa syttyvä sota minulle ja ikäluokalleni tarkoittaisi. Miehet ja naiset parhaassa iässä. Sodan syttyessä eturintamalla.

Moni meistä uskoi. Ettei sota meidän sukupolveamme koskisi. Nyt rauhan esirippu on rävähtänyt katosta alas ripustuksineen. Pelottaa. Entä jos?

Sota kiemurtelee alitajunnassa. Se on jatkuvasti mielessä. Ajatus sodasta Suomessa.

Sen huomaa kuntosalilla. Mietin, jaksaisinko kantaa telamiinoja, kivääriä, luotisuojaliiviä. Kuolisin, jos kunto ei kestäisi. Entä jos en jaksaisi raahata haavoittunutta turvaan? Lisään kierroksia juoksumatossa. Nostan vielä yhden ylimääräisen sarjan. Varaudun.

Sen huomaa, kun mummo soittaa. Hän on Hiitolasta, Laatokan Karjalasta. Sotaa paennutta evakkoa pelottaa. 80 vuoden takaisia muistoja. Mummo laskee, moniko lapsenlapsista joutuisi sotaan. Esitän rohkeaa ja vakuuttelen: Kyllä tästä mummo selvitään. Sotaa ei tule. Valehtelen, en voi mitenkään olla varma.

Sen huomaa yliopistolla. Sen lipputangossa lepattaa siniristilipun vieressä kookas Ukrainan lippu. Herkistyn. Opiskelukaveri kysyy lounaspöydässä sodanajan tehtävästäni. En tiedä. Aion ottaa selvää.

Sen huomaa töissä. Kollegat välittävät tietoa kuoleman uhalla taisteluiden keskeltä. Minä kirjoitan julmuuksista toimituksessa. Tärkeää sekin, vakuuttelen itselleni. Työpäivien jälkeen sodasta raportointi ja hetki hetkeltä -seuranta jatkuvat unissa.

Sen huomaa juhlissa. Koronan piti olla kauheinta kaikesta. Siitä kun selviämme, maailma on taas auki, meille sanottiin. Tänäänkään tanssijalka ei vipata vanhaan malliin. Sotapuhe huuhtoo hurmoksen hetkessä. Kohta lähdetään rintamalle, hyvä ystävä hihkaisee humalassa. Huumorilla selviää hetken.

Ystävä kertoo olevansa pasifisti. En tunne muita. Arvostan hänen pähkäiltyjä perusteluitaan. Hän haluaa rauhaa. Niin minäkin. Ystäväni ei rintamalle lähtisi, vakaumus estää. En tiedä, mitä ajatella. Arvostan silti. Mutta entä jos kaikki ajattelisivat samoin?

Yksi asia vaivaa sodassa yli kaiken. Ajattelen oman ikäisiäni nuoria Ukrainassa. Samaan maailmanaikaan kanssani kasvaneita: samat hauskat videot netissä katsottu, samat serverit verkkopeleissä pelattu. Samat Euroviisut hoilattu, samoille urheilijoille hurrattu.

Nyt he ovat lapsenkasvoisia vänrikkejä. Syyttöminä syntyneitä, syyttöminä sotaan komennettuja. Pienten vauvojen isiä ja äitejä. Käsittämätön taakka jo nyt kovia kokeneelle sukupolvelle.

Ei ole pääsyä pois tulituksen keskeltä. Puolisot ja lapset lähtevät, mutta heille rajat ovat kiinni. Käsky on käynyt. Valmiina uhraamaan henkensä paremman tulevaisuuden puolesta.

Sota on pelottava asia.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut