Aamulehti
Ensimmäinen pilkahdus toivosta ja koronan jälkeisestä ajasta tuli varhain perjantaiaamuna maaliskuussa, tasan kaksi vuotta sen jälkeen, kun Suomessa alkoi ensimmäinen koronasulku.
Olin bussissa matkalla töihin ennen kello kuutta, kun näin Hämeenkadulla lohdullisen näyn: nuoren miehen hoipertelemassa keltaiset opiskelijahaalarit päällään. En voinut olla hymyilemättä.
Opiskelijat jäivät pandemian alkaessa todella yksin. Monen elämä rakentui pitkään neljän seinän sisälle pieneen yksiöön, kun oikeus käydä päivittäin koululla vietiin pois. Sain itsekin tästä pienen maistiaisen, kun kirjoitin graduani keväällä 2020.
Päivät etenivät aikalailla näin: Heräsin aamulla ja siirryin parin askeleen verran keittiön pöydän ääreen, missä aloitin kouluhommat. Saman pöydän äärellä söin lounaan. Päivän päätteeksi otin taas pari askelta ja lysähdin sohvalle katsomaan suoratoistopalveluista sarjoja. Kävelylenkit ja kauppareissut olivat lähes ainoita keinoja irrottautua pienestä yksiöstä.
Urakan päätteeksi eräänä kevätpäivänä postiluukusta tupsahti tutkintotodistus. Se ei tuntunut miltään.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö (YTHS) kertoi korkeakouluopiskelijoiden mielenterveyspalveluiden kysynnän olleen viime syksynä korkeampaa kuin koko vuonna.
Tieto ei yllätä. Kun etäopiskelua jatkui tarpeeksi pitkään, alkoi tuntua siltä, ettei yhteiskuntaa kiinnosta opiskelijoiden hyvinvointi. Valtioneuvosto piti maaliskuussa 2021 opiskelijoille koronainfon, jossa käsiteltiin pandemian vaikutuksia opiskelijoiden opintoihin, hyvinvointiin ja tulevaisuuden näkymiin. Viesti tuntui olevan, että ”jos ei jaksa, niin koittakaa vaan jaksaa”.
Ja kun kaikesta huolimatta korona levisi, siitä syytettiin opiskelijoita. Miksi nuorilla opiskelijoilla oli tarve kokoontua yksityisasunnoissa terveydestä piittaamatta? Onko ryyppääminen ja bilettäminen todellakin niin tärkeää, ettei voi noudattaa turvallisuusohjeita?
Kyse ei missään vaiheessa ollut bilettämisestä. Kaikkein eniten opiskelijat kaipasivat ihan vain toisiaan.
Keskiviikkona ajoin töistä kotiin Paasikivenkatua pitkin ja katselin hymyillen, kuinka valtava haalarijoukko vyöryi kohti Särkänniemeä. Usko tulevaisuuteen oli lopullisesti palannut.
Monelle opiskelijalle pandemia on jättänyt suuren aukon nuoruuteen, ja siitä joudumme yhteiskuntana varmasti maksamaan kalliin hinnan jossain vaiheessa. Mutta juuri nyt, kun kevät on parhaimmillaan ja opiskelijat nauttivat vapputapahtumista, haluan uskoa, että ehkä ainakin osa haavoista umpeutuu, kun opiskelijat voivat jälleen tavata toisiaan.
Menetettyä aikaa ei voi saada takaisin, mutta tänään te opiskelijat voitte juhlia, nauttia ja rentoutua. Te olette sen ansainneet.
Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.