Entä jos vihollinen asettaa kiväärin lapsesi ohimolle, kysyi eversti – Matti Kuuselan vastaus vetää hiljaiseksi: ”Suomen armeija ei ole sen jälkeen perään huudellut”

Sotasankaruuden myytti, militarismin kiihko ja niihin liittyvä aseiden suorituskyvyn vertailu ja ihailu ovat maailman vaarallisin yhdistelmä, kirjoittaa Matti Kuusela kolumnissaan.

11.3. 10:46 | Päivitetty 12.3. 12:36

Arvaan, että juuri nyt on tyhmin ja surkein hetki sanoa tämä ääneen. Ehkä siksi minun on pakko tehdä se, juuri nyt.

Olen pasifisti.

Se tarkoittaa sitä, että jos vihollinen hyökkää Suomeen idästä, pohjoisesta, etelästä tai koukkaa lännestä, en tartu rynnäkkökivääriin enkä rupea väsäämään polttopulloa.

Tästä minua estää eettinen vakaumus. En voi käyttää minkäänlaista väkivaltaa sen enempää ihmisiä kuin muita eläimiä kohtaan.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi maanpuolustustahtoa. Se ei kuitenkaan kohdistu ensisijaisesti isänmaahan, sen tehtaisiin, lentokenttiin, satamiin, ostoskeskuksiin ja turpeenpolttolaitoksiin.

Minun maanpuolustustahtoni keskittyy äiti maahan, sen metsiin, soihin, niittyihin, järviin, jokiin, laaksoihin, kukkuloihin ja niiden asukkaisiin – viirupöllöihin, hylkeisiin, sudenkorentoihin, sammaliin, silkkiuikkuihin ja ihmisiin.

En ole aina ollut säälittävä pasifisti. Vietin 11 innokasta kuukautta Kuoleman Eskadroonassa Uudenmaan rakuunapataljoonassa. Opin ampumaan pistoolilla, rynnäkkökiväärillä, konepistoolilla, konekiväärillä ja singolla.

Minusta koulutettiin teräksenluja kivääriryhmän johtaja, joka vei miehensä mäen törmälle, huusi ”tulta munille!” ja sitten ”pakenevaa vihollista, ampukaa!”

Pasifistin minusta tekivät lapseni. Näin maailman kauneimman ihmeen, Venlan ja Aapon syntymän, näin heidän oppivan konttaamaan, kiipeävän kainaloon kuuntelemaan satua, ottavan ensimmäiset askeleet, potkaisevan palloa.

Silloin ymmärsin, etten ikinä halua tappaa kenenkään lasta, isää, äitiä, enoa, rakastettua, siskoa, veljeä. En mistään hinnasta, mistään tunnustuksesta.

Kieltäydyin kertausharjoituksista ja minut kutsuttiin pääesikuntaan, jossa vakaumukseni testattiin. Minun piti vastasta everstille kysymykseen:

”Entä jos vihollinen tulee kotiisi ja asettaa kiväärin piipun lapsesi ohimolle. Mitä sanot siihen?”

Vastasin: ”Noin typerän, röyhkeän, säälittävän ja väärän kysymyksen voi esittää vain armeijan upseeri.”

Sen jälkeen Suomen armeija ei ole perääni huudellut.

Vladimir Putin on väärässä, vakaumuksensa takia 1941 teloitettu Arndt Pekurinen oli oikeassa. Aseet eivät ratkaise kriisiä. Ne aiheuttavat sen.

Armeija ei kasvata vastuun tekemisistään ottavia rohkeita miehiä, vaan sokeasti tottelevia, käskyjä noudattavia pelkureita.

Siksi Venäjän armeijan sotilaat tulittavat siviilejä. Venäläiset miehet eivät sitä tekisi.

Sotasankaruuden myytti, militarismin kiihko ja niihin liittyvä aseiden suorituskyvyn vertailu ja ihailu ovat maailman vaarallisin yhdistelmä – etenkin jos media tarjoaa sille sytykettä.

Vuonna 1938 Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin vuoden henkilöksi.

Vuonna 2007 valinta oli Vladimir Putin.

Kirjoittaja on Aamulehden eläkkeellä oleva toimittaja.

Oikaisu 12.3. kello 12.36: Suomalainen aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen teloitettiin 5.11.1941, ei vuonna 1945, kuten kolumnissa alun perin virheellisesti kirjoitettiin.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut