Näinä päivinä syntyy muistoja, joiden jäljet kantautuvat yli sukupolvien

Ihmiselämän raskaimmista hetkistä ei ole valokuvia. Ne kulkevat mukana möykkyinä rintalastassa.

13.3. 7:00

Aamulehti

Mikä on se hetki, jolloin historia niksahtaa paikaltaan niin peruuttamattomasti, ettei sitä enää voi korjata? Mikä pelastaa ihmishengen?

Olen yrittänyt etsiä vastauksia mysteeriin, joka alkoi mustalehtisestä albumista löytyneestä valokuvasta.

Kuvassa tapittaa polkkatukkainen pikkutyttö. Tyttö näyttäytyy kuvassa haaleana ja rakeisena melkein kuin olisi toisesta maailmasta.

Valokuva on äitini ainoa lapsuuskuva.

Kuvan hän sai sotien jälkeen Hilma-tädiltään, kun tämä teetti kopioita pelastamastaan sukualbumista. Suku oli laaja, ja asettunut eri puolille Suomea. Kopioita lähti niin Tampereelle, Turkuun, Forssaan kuin Ouluunkin.

Vaikka äidilläni ei ole valokuvia, lapsuutensa muistikuvia hän kantaa vieläkin.

Ihanimpia niistä ovat leikit Sirkka-Liisan kanssa Torkkelinpuistossa, ikävimmät kaksi evakkomatkaa.

Ensimmäinen, talvella 1939 tehty on hämärämpi. 6-vuotiaan muistikuvat ovat konkreettisia: tumppuun purkautunut reikä, junavaunun puulattia, lotalta saatu mollamaija.

Sitten on muistikuva, joka on vuosikymmenien ajan nostanut rintalastaan epämääräisen, kyyneleet kirvoittavan möykyn. Se tulee siitä, kun äiti muistaa, kuinka joutui oman äitinsä sylissä nousemaan härkävaunuun, eläinkuljetusvaunuun.

Muistikuvat toisesta matkasta ovat kirkkaampia. Niissä hehkuu kesä. Äiti on melkein 11-vuotias. Asemalla vilisee pohjoiseen pyrkiviä saksalaissotilaita. Nyt isä on saattamassa, vaikka jääkin Viipuriin.

Määränpää on tiedossa: ensin Lahteen tuttavien luokse, sitten Kangasalle ja kun asunto järjestyy, Tampereelle. Äiti muistaa vieläkin näiden hyvien ihmisten nimet.

Tampere on hänelle jo tuttu. Sotien välissä hän on aloittanut koulutiensä Hämeenpuistossa, saanut ystäviäkin, vaikka myös pilkkaa ja lumipesuja. Myöhemmin hän löytää Viikinsaaresta tulevan miehensä.

Mikä viivytti äitiäni ja isoäitiäni niin, että he nousivat eri junaan kuin perheen tavarat? Se saattoi pelastaa hänen henkensä.

Junat, asemat ja rautatiet ovat sota-aikoina kuolemanvaarallisia paikkoja. Kesäkuussa 1944 Elisenvaaran asemalla sai surmansa 150 siirtokarjalaista, valtaosin naisia ja lapsia. 80 venäläiskoneen pommitus kesti viisitoista pitkää minuuttia.

Myös äitini perheen tavaroita kuljettanut juna joutui Luumäellä pommikoneiden maalitauluksi. Vaunuja syttyi tuleen, ja kaikki tavarat tuhoutuivat. Siksi äidilläni ei ole valokuvia lapsuudestaan.

Viime syksynä äitini alkoi puhua entistä useammin sodasta. Ei menneistä vaan tulevista. Hän on maailmanmenosta paremmin perillä kuin minä.

Soitin hänelle tätä kirjoittaessani. Hän oli järjestelemässä vanhoja valokuvia.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut