Kolumni: Olisi asiaa pankkiin, mutta kukaan ei vastaa - Kolumnit - Aamulehti

Olisi asiaa pankkiin, mutta kukaan ei vastaa – kuoleman jälkeen olen neuvoton

Kuinka en huomannut, että Suomesta tuli maa, jossa pankkiin ei pääse eikä sinne voi edes soittaa.

10.1. 6:50

Aamulehti

Läheiseni kuoli. Jäi maksamattomia laskuja ja tuli muutama uusi. Ne pitäisi kaiketi maksaa, mutta miten.

Olen pitkään elänyt harhakäsityksessä, että Suomessa asiat sujuvat. Mutta minä olenkin verkkopankin käyttäjä.

Nyt olen ensimmäistä kertaa vuosiin tilanteessa, että pitäisi asioida kasvokkain tai edes puhelimitse vieraan pankkivirkailijan kanssa: kysyä neuvoa, varmistaa, että tieto läheisen poismenosta on heidät tavoittanut. Ja maksaa ne laskut.

Aloitan tulevan vainajan kotipaikkakunnan konttorista. Ovi on lukossa. Ketään ei näy. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen virkailija tulee säälistä ovelle kertomaan, että palvelemme vain ajanvarauksella. Otan tuulikaapista muutaman maksupalvelukuoren, vaikka en tiedä, miten niitä käytetään.

Löydän omaiseni papereista tiliotteen, jossa on tilinumero. Kuolemansairas potilas on vielä sen verran kunnossa, että kykenee allekirjoittamaan kiireellisimmät laskut maksuun.

Kuoleman jälkeen olen neuvoton. Kokeilen onneani kotipaikkakuntani pankkikonttorissa. Ovet ovat lukossa keskellä päivää. Ketään ei näy.

Kokeilen puhelimella. En löydä mistään sinne puhelinnumeroa. Lopulta saan jätettyä soittopyynnön. Viikon kuluttua virkailija Helsingin pääkonttorista soittaa. Kysyn paikallispankin numeroa. Koska ajan samalla autoa, pyydän, että lähettäisitte sen sähköpostiini. Se ei sovi pankille. Lopulta saan sen pitkin hampain tekstarilla. Kun soitan numeroon, puhelu yhdistyy Helsinkiin, ei kotipaikkakunnalleni.

Laskut ovat yhä maksamatta ja vainajan lompakon käteisvarat tallettamatta tilille.

Tajuan, että eihän minulla ole mitään oikeuksia hoitaa lähiomaiseni pankkiasioita ilman asianmukaisia valtuutuksia. Saan tilattua virkatodistuksen, jossa sukulaisuussuhteemme todistetaan. Posti kuljettaa paperia yli viikon. Sekään ei vielä riitä. Tarvitsen todistuksen siitä, että olen elossa. Peiliin katsominen ei riitä. Fiksuina teemme vielä perillisten kesken valtakirjan, joka oikeuttaa hoitamaan kuolinpesän asioita.

Paperit olisivat siis – ehkä – kunnossa, mutta edelleenkään en tiedä, miten pääsisin pankin lukitusta ovesta sisään. Ja minkä pankin? Pitääkö minun hoitaa asia oman vai vainajan paikkakunnan pankissa?

Totta kai tiedän, että suurin syyllinen olen itse. Myönnän, että suomalaisen pankkijärjestelmän byrokraattisuus pääsi yllättämään, kun olin oppinut hoitamaan kaiken netissä, tunnistautumalla tunnusluvuilla ja niin edelleen.

En siis edelleenkään tiedä, ovatko joulukuussa erääntyneet laskut menneet maksuun. Onko vainajan tilillä riittävästi rahaa? Sain jostain selville, että pankki laatii asiakkaan kuolleessa yhteenvedon hänen tileistään, vakuutuksistaan ja sijoituksistaan, mutta en ole sellaista paperia nähnyt.

Tein toki heti vainajan vielä eläessä postin kääntöilmoituksen, etteivät laskut jää makaamaan toimettomina viiden tunnin ajomatkan päässä asuneen lähiomaiseni eteisen lattialle. Kuten arvaatte, posti jatkoi tulemistaan alkuperäiseen osoitteeseen enkä ole millään ehtinyt käydä vielä katsomassa, ovat kaipaamani paperit siellä vai missä.

Vanha, musta ja kulunut lompakko. Yksi 50 euron ja yksi 5 euron seteli. Tuolla ne odottavat yhä vanhassa sinisessä kauppakassissa vaatekomerossani sudoku-lehtien, pastillirasian, hammasharjan ja isäni vaatteiden kanssa.

Jos suinkin voitte välttää, älkää ikinä kuolko.

Kirjoittaja on Aamulehden uutispäällikkö.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut