Kolumni: Monitaituruuden ihannointi tappaa moniäänisyyden - Kolumnit - Aamulehti

Monitaituruuden ihannointi tuo säästöjä, mutta tappaa moniäänisyyden

Karu fakta on, että kaikki meistä eivät pysty kaikkeen. Allekirjoittanut ymmärsi jo alakoulussa, että matikkapäätä ei vain ole, mutta uusia kieliä oppii käden käänteessä, kirjoittaa toimittaja Saara Nyystilä.

18.11. 7:00

Aamulehti

”Artisti, joka sanoittaa itse omat kappaleensa, on ainoa oikea artisti”, totesi eräs tuttavani taannoin hieman provosoivasti. Ja minä tietysti provosoiduin.

Kieltämättä musiikkialan monitaituruus on ihailtavaa. Kuuntelen itsekin tällä hetkellä paljon Emeä, joka tuottaa ja sanoittaa itse omat kappaleensa.

Monitaituruuden ihannointi on läsnä myös musiikkialan sisällä. Olen kummaksunut tapaa, jolla artistit, jotka eivät itse tee laulujensa sanoituksia, sortuvat väheksymään ammattitaitoaan Vain elämää -televisioformaatissa. Esimerkiksi Arja Koriseva, yksi Suomen parhaimmista laulajista ja tulkitsijoista, toivoi jollain aikaisemmalla kaudella, että kunpa hän osaisi sanoittaa.

Järjetöntä.

Suomessa on mieletön määrä todella taitavia laulajia ja tulkitsijoita, jotka eivät sanoita. Olisiko esimerkiksi Antti Tuisku koskaan julkaissut niin loistavaa uskonnollista ja hengellistä symboliikkaa sisältävää Valittu kansa -popalbumia, jollei hänen ympärillään olisi loistavaa sanoittajatiimiä?

Yhtä paljon kuin on tulkitsijoita on myös todella taitavia sanoittajia, joiden lyriikat ovat parhaimmillaan oivaltavaa runoutta. Valitettavasti monet heistä ovat lähinnä omaan pöytälaatikkoon raapustelevia harrastajia, sillä sanoittajille ei varsinaisesti ole kysyntää. Tai varmaan on, mutta väylät omien sanoitusten julkaisemiseen ovat hyvin vähäiset ja vaikeat.

Siinä piileekin ongelman ydin. Jos ei ole artisteja tulkitsemassa toisten ihmisten kirjoitelmia, miten lyriikkanerojen oivaltavia ajatuksia ja runoutta saadaan kuuluviin?

Monitaituruuden ihannehan ei loppujen lopuksi koske pelkästään musiikkialaa vaan kaikkia aloja. Työntekijöiltä vaaditaan osaamista hallinnoinnista, johtamisesta, ihmissuhdetaidoista, tietotekniikasta ja sitten ihan siitä varsinaisesta työstä.

Siinäkin asiassa on plussansa: ikuinen oppiminen on tärkeää ja pitää mielen virkeänä. Miinuksena on se, etteivät yksilöiden vahvuudet tule enää kauheasti näkyviin, eikä niitä voida hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla.

Karu fakta on, että kaikki meistä eivät pysty kaikkeen. Allekirjoittanut ymmärsi jo alakoulussa, että matikkapäätä ei vain ole, mutta uusia kieliä oppii käden käänteessä. Monitaituruuden kysyntä poikii tietenkin yrityksille säästöjä. Uskon, että laatu alkaa kuitenkin jossain vaiheessa kärsiä. Täytyykö sitä todella odottaa vai voitaisiinko tiimipöhinässä oikeasti ruveta korostamaan ihmisten erilaisuuden tärkeyttä ja katsoa, mitä kaikkea hienoa yhdessä toimivat ihmiset voivatkaan saada aikaiseksi?

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut