Kolumni: Ensimmäisen kerran elämässäni minulta varastettiin auto, ja se olikin yllättävä kuvio - Kolumnit - Aamulehti

Ensimmäisen kerran elämässäni minulta varastettiin auto, ja se olikin yllättävä kuvio

Kun asuu Italiassa, niin ei ensimmäiseksi odota, että nimenomaa lomamatkalla Suomessa sinulta viedään auto.

10.10. 8:30

Ei voi olla totta, onko autosi tosiaan varastettu? Suomessa?

Napolilaisen mieheni suuri luottamus syntymämaani viattomuuteen sai kolauksen, kun ollessani lomalla Suomessa vanha pakettimaasturini pihistettiin autokorjaamon pihasta. Kohta hän siitä toipui, ja pohti, että häneltä on elämänsä aikana Napolissa viety viisi skootteria, kolme moottoripyörää ja kaksi autoa.

Ensimmäisen Vespansa hän ehti omistaa puoli tuntia. Hän jätti sen kerrostalon eteen ja juoksi ylös kertomaan ostoksestaan. Äiti ei ehtinyt uutta skootteria ihailla, sillä se oli jo viety. Voi sitä nuoren miehen tuskaa.

Napoli on vuosikymmenten varrella rauhoittunut. Kaukana ovat ajat, kun samainen anoppini ajoi pikku-Fiatillaan pesäpallomaila käden ulottuvilla. Ase oli mukana, jotta sillä saattoi heläyttää, tai ainakin uhata, jos joku kävi liikennevaloissa liian tuttavalliseksi. Nykyään Napolissa uskaltaa parkkeerata jopa kadulle.

”Tuollaiset varkaudet ovat Napolissa lasten leikkiä,” hän rehvasteli.

Vanhan Nissanini anastustarina oli erikoinen. Vein sen illalla aamua varten huoltoon, koska auto käynnistyi valittaen ja jarrupalatkin piti vaihtaa. Jätin avaimet lukittuun tuulikaappiin, kuten olen tehnyt kymmeniä kertoja aiemmin.

Aamulla unohdin varmistaa, että onkohan vanhan rouvan saapuminen huomattu. Iltapäivällä soittaessani vastassa oli suuri hämmennys: ”Autosi ei ole tällä tontilla.” Nissan oli haettu pihasta jo edellisenä yönä. Avaimet oli koukittu lukitusta tilasta.

Ensin minua nauratti. Miten he olivat saaneet auton käyntiin ja kuinka ihmeessä traktorini oli kelvannut heille? Pihalla olisi ollut uudempiakin varastettavia. Hymyni hyytyi tuntien kuluessa. Seuraavana päivänä olin jo sinisenä raivosta. Varkaus tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta.

Tajusin jättäneeni hevoseni passin auton hansikaslokeroon. Uuden hankkiminen veisi aikaa ja hermoja. Hevosta ei saa kuljettaa ilman passiaan, ja laiskuuttani olin jättänyt paperit autoon. Virhe! Ja olihan siellä varaston avain ja ratsastusvarusteita. Olipa ikävä oppitunti, että autoon ei pidä jättää mitään.

Heitin jo hyvästejä vanhalle työjuhdalleni, sillä kuulin varkaiden vievän usein nimenomaan pakettiautoja. Niitä käytetään kelmintyöhön ja sitten poltetaan jossain hiekkakuopalla. Ystävältäni oli joskus viety Mitsubishi Pajero ja se löytyi kuukausien jälkeen metsästä ikkunat auki. Sateiden jäljiltä auto haisi raadolle.

Voisiko tässä mennä siis kuukausia? Milloin varastettu auto voidaan julistaa vakuutusmielessä kuolleeksi? Toisaalta vanhan auton lunastushinnalla ei saa vastaavaa. Niin. Minua ei enää naurattanut. Olo tuntui päinvastoin väkivaltaiselta, ja se ei ole kivaa. Perheeni tarvitsi autoani. Minulle se oli tärkeä, vaikka varkaille ei.

Ajelimme ristiin rastiin Tampereen seutuja. Kävin Kurussakin, kun joku kertoi somessa nähneensä autoni näköisen kulkuneuvon. Olin jotenkin aina kuvitellut, että kyllähän varastettu omaisuus Suomessa löytyy. Mistä olin sellaista keksinyt?

Sitten mahdoton tapahtui. Anastuksesta oli vain pari päivää, kun tyttäreni ystävä Neea ei saanut kuumuudessa nukuttua ja lähti keskiyöllä etsimään autoamme. Veljensä istui repsikan paikalle ja he ajoivat ensin Hervantaan. ”Siellähän autovarkaat asuvat, jos missä.” Auto on kotoisin Tesomalta, joten ehkä he siksi jättivät Tampereen toisen pahamaineisen alueen väliin.

Koska ennakkoluulo ei pitänyt paikkaansa, kaarsivat he seuraavaksi Ideaparkin parkkipaikalle. Alueen laidalla näkyi liikettä. Vanha rouvahan se siellä. Se oli saanut ruiskumaalilla kirkkoveneen kuvia takalistoonsa, sekä tekstin: ”potki minua”.

Pojat auton luona huomasivat, että heistä ollaan kiinnostuneita ja niin seurasi takaa-ajo agenttielokuvien malliin pitkin Lempäälää. Tosin nämä rosmot ajoivat suunnilleen rajoitusten mukaan. Oli heissä muutenkin vielä moraalia jäljellä, sillä autosta ei lopulta kadonnut muuta kuin paketti maskeja. Tai ennemminkin mikään muu ei ollut kelvannut, vaan kaikki oli heitelty pitkin autoa. Onneksi myös hevosen passi. Toki autoa oli tosiaankin vähän potkittu.

Noin puolen tunnin sitkeän seuraamisen jälkeen poliisi tuli poikia vastaan. Neea oli matkan aikana kertonut partiolle missä mennään. Kaverit ja autoni jäivät poliisin huomaan. Auton sain takaisin tutkinnan jälkeen.

Nissanin ulkomuodosta näki, että se oli saanut kenkää. Kuraa oli katolla asti, vaikka kuivuus oli kurittanut maata jo viikkoja. Vanhus oli kuitenkin pitänyt kohtelusta. Se käynnistyi vaivattomasti.

Maanantaina minua odotti toinenkin yllätys: Trafi kertoi, että anastuksen ajalta ei tarvitse maksaa auton käyttöveroa. Helpotusta tuli 2,20 euroa.

Totesin, että se on Tampere 1 – Napoli 0. Näin hienoa tarinaa ei ole edes miehelläni Napolin yöstä kerrottavana.

Sari Passaro

Kirjoittaja asuu Toscanassa Italiassa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Lue myös: