Aamulehti
Tilastokeskuksen keskiviikkona julkaisema 2060-luvulle ulottuva väestöennuste on kylmäävää luettavaa.
Lue lisää: Tilastokeskuksen karu ennuste: Suomen väkiluku kääntyy laskuun vuonna 2034
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitus osoitti heti torstain 30.9. lehdessä syyttävän katseensa Suomen hallitukseen ja poliitikkoihin, jotka puhuvat hyvinvointivaltion puolesta, mutta eivät tee juuri mitään sen turvaamiseksi.
HS on oikeassa, että alhainen syntyvyys ja huolestuttava väestökehitys olisi pitänyt ottaa politiikan keskiöön jo vähintään 20 vuotta sitten. Syypäänä ei siis ole pelkästään nykyhallitus eivätkä tällä hetkellä eduskunnassa istuvat kansanedustajat.
Itse laajentaisin näkökulmaa poliitikoista koko yhteiskuntaan eli meihin suomalaisiin.
Me olemme itse luoneet Suomen, johon ei enää haluta hankkia lapsia. Enkä nyt tarkoita lapsiperheille tarjottavia etuisuuksia kuten lapsilisiä, päivähoitoa, ilmaista peruskoulutusta, kouluruokailua ja yliopisto-opintoja. Ne ovat paremmalla tolalla kuin kenties missään maailmassa. Silti emme halua enää lisääntyä.
Hallituksen tarjoamat porkkanat eivät tätä ongelmaa ratkaise, ellemme vallan siirry Unkarin kaltaiseen populistiseen malliin, jossa nelilapsisen perheen äidin ei tarvitse maksaa lainkaan tuloveroa tai jos perheessä on vähintään kolme lasta, äiti saa seitsemän ylimääräistä lomapäivää. Tai että kolmilapsinen perhe saa valtiolta 30 000 euroa asuntolainaa, jota ei tarvitse maksaa takaisin.
Perheyhteys murenee
Itse uskon, että juuret suomalaisten lisääntymishaluttomuudessa juontuvat yhdistelmästä, jota olemme – ehkä tahtomattamme ja väistämättä – rakentaneet vuosikymmenten ajan ja toisaalta joka on ilmestynyt keskuuteemme aivan viime vuosina.
Suomalaisten perheyhteys alkoi murentua kaupungistumisen mukana 1960-luvulta alkaen. Viime vuosikymmeninä lapset asuvat entistä enemmän kaukana isovanhemmistaan: ensin opiskelemassa, sitten työ- ja perhe-elämässä. Korkeasti koulutetut eivät palaa valmistumisensa jälkeen (kituvalle) kotipaikkakunnalleen vaan rakentavat elämänsä kasvukeskuksiin kuten Tampereelle tai Helsinkiin. Omia vanhempia ja tulevia isovanhempia nähdään lopulta jouluna ja juhannuksena, puhumattakaan isovanhemmista, sedistä, tädistä ja serkuista.
Tilanne on johtanut myös siihen, että kouluttamattomat tai matalasti koulutetut jäävät helpommin kotipaikkakunnalleen. Yleensä he ovat enemmän miehiä kuin naisia. Tästä seuraa sellainen tunnettu epäsuhta, että lisääntymisikäisille miehille ei ole tarjolla kumppania.
Yliopistokaupunkiin muuttanut nuori nainen on onnekkaampi, sillä hänellä on suurempi todennäköisyys löytää yhtä hyvin koulutettu, samaan sosioekonomiseen asemaan päätynyt puoliso ja asettua rakentamaan perhe-elämää pirkkalalaiseen rivitaloon sopivasti yhteiskunnan turvaverkkoon nojaten, mutta omillaan pärjäten.
Puolison löytämistä ja lasten hankkimista vaikeuttaa varmasti myös kasvanut vaatimustaso. Jos sosiaalinen media asettaa nuorille entistä suuremmat ulkonäköpaineet, on jossain määrin loogista, että samat paineet kohdistuvat myös tulevaan kumppaniin. En usko, että tällaisten ongelmien parissa painiskelivat sodan jälkeen ne parit, jotka synnyttivät meille suuret ikäluokat.
Muitakin syitä on helppo keksiä. Elämme todennäköisesti jo liian korkeassa elintasossa, ettemme tarvitse jälkeläisiä turvaamaan vanhuuttamme. Olemmehan tottuneet, että yhteiskunta suojaa elämäämme kohdusta hautaan.
Mutta miksi hyvinvoivassa Ruotsissa ja Norjassa tilanne ei ole aivan yhtä lohduton? Laskelmat kertovat lahjomattomasti, että syntyvyyden pitäisi olla naista kohden 2,1, jotta väestö korvaisi itsensä. Pohjoismaista tämän luvun yli pääsee ainoastaan Färsaaret. Hurraamista ei ole Ruotsissakaan (1,76) eikä Tanskassa (1,72), mutta Suomessa luku on suorastaan surkea 1,4.
Tilanne alkaisi korjaantua nopeasti, jos ne synnytysikäiset suomalaisnaiset, jotka ovat elämänkumppanin löytäneet, synnyttäisivät 3–5 lasta. Tämä lienee turhaa toiveajattelua, sillä tällä hetkellä lapsiperheistä peräti 82 prosenttia on 1- tai 2-lapsisia, ja lisäksi lapsiperheiden määrä on koko ajan laskussa.
Monesti kuulee suomalaisten alhaista syntyvyyttä perusteltavan muita maita väljemmällä perheyhteydellä. On varmasti totta, että monissa Etelä-Euroopan maissa perhesiteet ovat huomattavasti kiinteämmät ja ulottuvat yli sukupolvien isovanhempiin asti. Vanhoista ihmisistä huolehditaan itse ja lapsia rakastetaan – muitakin kuin omia. On kuitenkin huomattava, että monissa Välimeren maissa tämäkään ei ole auttanut vaan väestökato uhkaa niitäkin muun muassa voimakkaan maastamuuton takia. Emme siis ole ongelmamme kanssa yksin.
Ikävien asioiden kierre
Suomen väestökehitykselle voisi kohauttaa olkapäitään nykyajan ilmiönä, jos emme murehtisi sitä, mitä seurauksia sillä on Suomen hyvinvointivaltiolle.
Suomessa on 20 vuoden kuluttua enää 15 kuntaa, jossa syntyvyys on suurempi kuin kuolleisuus. Kun nyt 2000-luvulla syntyneet pienet ikäluokat kasvavat seuraavan 20–30 vuoden aikana työikään, heidän työpanoksensa ei enää riitä elättämään meitä ikääntyneitä. Odotettavissa on ikävien asioiden kierre.
Työtä olisi paljon – etenkin hoitotyötä. Mutta silloin ei ole enää tekijöitä eikä toisaalta rahaa heidän palkkaamisekseen. Olettaen, että suomalainen teollisuus ja vienti olisivat vuosisadan puolivälissä edelleen hyvässä iskussa, mistä ne saisivat riittävästi työvoimaa ilman merkittävästi lisättävää maahanmuuttoa. Jos tehtaat eivät pyöri täydellä teholla, verotuloja menettävät sekä valtio että kunnat. Se taas huonontaa hyvinvointivaltion pohjaa entisestään.
Synkin tilanne on syrjäseuduilla. Niiden elinvoima on kyseenalainen jo nyt 2020-luvun alussa. Joissakin pienissä Itä-Suomen kunnissa saattaa syntyä yksi lapsi vuodessa eikä mikään takaa, että hän jää synnyinpaikkakunnalleen aikuistuttuaan.
Tehdään tähänkin väliin pieni pohjoismainen vertailu. Ruotsissa niin sanottuja vaikean huoltosuhteen kuntia oli 25 kappaletta. Muissa Pohjoismaissa niitä oli hyvin vähän.
Suomessa vastaavasti on peräti 69 kuntaa, joissa iäkkään väestön määrä suhteessa aktiivi-ikäiseen väestöön oli vuonna 2019 yli 30 prosenttia. Nämä kunnat sijoittuvat Itä- ja Pohjois-Suomeen ja Suomen sisäosiin.
Jos ja kun syntyvyys pysyy tulevinakin vuosina ja vuosikymmeninä alle väestön uusiutumistason (2,1 lasta/nainen), Suomi sellaisena kuin elinaikanamme olemme sen tunteneet, alkaa kadota. Valtio pystyy pitämään kulisseja pystyssä aikansa velkaantumista lisäämällä, jotta sairaat ja vanhukset pystytään hoitamaan – todennäköisesti suurelta osin robottien ja muiden digitaalisten innovaatioiden avustamana.
Kuntien elinvoiman kadotessa romuttuvat parisuhdemarkkinoiden lisäksi asuntomarkkinat, kun väärissä paikoissa sijaitsevien asuntojen ja talojen arvo katoaa kokonaan. Pulassa olemme myös me tulevat eläkeläiset, sillä syntymättömät lapset eivät ole maksamassa eläkkeitämme. Toki työeläkevaroja on rahastoitu peräti 195 miljardia euroa, mutta ne yksin riittäisivät vain seitsemän vuoden ajaksi, jos työeläkemaksuja ei olisi käytössä eläkkeiden rahoittamiseen.
Kun tähän yhdistetään parantuvan terveydenhoidon ja siitä seuraavan väestön ikääntymisen vaikutukset sekä tulevaisuudessakin jatkuva työttömyys ja syrjäytyminen sekä mahdolliset odottamattomat, koronapandemian kaltaiset uhat sekä maailmanlaajuiset finanssikriisit, aika optimisti saa olla, että nykyisen kaltaisella menolla meillä olisi enää hyvinvointivaltiota vuosisadan kääntyessä jälkimmäiselle puoliskolleen.
Lopuksi vielä muutama numero. Vuonna 1950 väestöstämme alaikäisiä oli yli kolmannes, 35 prosenttia. He ovat nyt onnellisia seitsenkymppisiä eläkkeensaajia, työelämässä täysin palvelleita. Kymmenen vuotta sitten lasten ja nuorten (alle 18-vuotiaat) osuus oli pudonnut 20 prosenttiin, paikoin, esimerkiksi Etelä-Savossa, jo 15:een.
Kaukana ei ole sekään päivä, että meillä on enemmän koiria kuin lapsia.
Nyt lapset johtavat vielä 1 049 000–700 000.
Ikävä kyllä koirat eivät tuota meille vero- eivätkä eläketuloja.
Kirjoittaja on Aamulehden uutispäällikkö ja lapseton koiraihminen.