Facebookissa kerrottiin taannoin alakouluikäisistä pojista, jotka olivat kiduttaneet leikkipuistossa koiraansa. He olivat tönineet sitä lammen heikolle jäälle, koira oli pudonnut yhä uudelleen jään läpi veteen. He olivat nousseet kiipeilytelineeseen ja roikottaneet koiraa niin, että sen jalat hädin tuskin olivat ylettyneet maahan. Pojilla oli ollut hauskaa. He olivat hauskuuttaneet itseään koiran kärsimyksellä.
En saa tapausta mielestäni. Miten kukaan voi olla noin julma? Missä vaiheessa poikien kohdalla asiat ovat menneet noin vakavasti sivuraiteille? Onko koira saatu pelastettua poikien kynsistä?
Kyseiset pojat ovat hyvin todennäköisesti tuhoisaa seuraa myös ihmisille. Kohtelevatko he ympärillään olevia ihmisiä yhtä kylmästi kuin olivat kohdelleet koiraansa? Ovatko he kiusaajia?
Kiusaamista on toisinaan hirvittävän vaikea saada loppumaan. Jotkut ihmiset eivät vain yksinkertaisesti koe huonoa omatuntoa aiheuttaessaan tuskaan muille. He nauttivat ilkeydestään ja julmuudestaan, kuten pojat leikkipuistossa tekivät. Miten silloin voi pysäyttää pahan kierteen? Miten kiusaamiseen voi näiden ihmisten kohdalla puuttua, miten heidän tuhoisan käytöksensä voisi pysäyttää?
Muistelen lämmöllä entistä fiksua oppilastani, joka moneen otteeseen äidinkielen tunneilla ja teksteissään pohti kiusaamiseen ongelmaa – hänen aikanaan koulussamme sattui olemaan paljon kiusaamista eikä osaa kiusaajista saatu aisoihin millään keinoilla. Hänellä oli aiheeseen oivaltava näkökulma. Hänen mielestään on turha vedota kiusaajan kohdalla empatiaan, koska empatian käsite on vieras kiusaajalle. Kiusaaja ei ole myötätuntoinen, hän ei osaa asettua kiusaamansa asemaan. Hän vähät välittää siitä, miltä hänen uhristaan tuntuu. Kiusaaja nauttii kiusaamisesta.
Koska empatiaan on ilmeisen turha vedota, entinen oppilaani ehdotti tilalle armon käsitettä. Mielestäni ajatus oli nerokas. Armo ja armahtaminen ovat enemmän päättämisen asioita kuin tuntemisen. Vaikka et säälisi uhriasi, voit armahtaa hänet.
Koulu on taas pyörähtänyt käyntiin ja jo heti syksyn alkajaisiksi olen törmännyt armottoman julmaan käytökseen. On masentavaa, että niin varmasti kuin kouluvuosi alkaa, yhtä varmasti satojen oppilaiden joukosta pilkistävät esiin ilkeät ja julmat.
Niin koiraa kiduttaneilla pojilla kuin kiusaajilla ylipäätään on vakavia ongelmia. He ovat ongelmissa itsensä kanssa. He kamppailevat omien demoniensa ja epävarmuuksiensa kanssa. Heillä on syynsä tunnevammaisuuteensa.
Voisiko edes osan heistä pysäyttää puhumalla heille armosta? Armon käsitteeseen liittyy ajatus anteeksiannosta: kiusaaja on kokenut jotakin ikävää omassa elämässään ja kostaa pahaa oloaan uhrilleen, voisiko kiusaaja selvittää ongelman alkulähteen ja antaa anteeksi niille, jotka ovat kohdelleet häntä väärin, kevenisikö hänen oma olonsa, vapauttaisiko anteeksianto hänet muiden piinaamisesta? Armo viittaa myös hyväntahtoisuuteen: pahan teon voi tahdonvoimalla jättää tekemättä, voisiko kiusaaja määrätietoisesti vain päättää olla työntämättä heikompaansa heikoille jäille.
Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.
