Kouluvuosi on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. Päivät ovat kesän hiljaisuuden jälkeen täynnä kuhinaa, koulupäiviin mahtuu tekemisen meininkiä ja iloa mutta myös ongelmallisia tilanteita. Sitä se meidän opettajien työ on.
Minulla on tänä lukukautena kaiken kaikkiaan 152 oppilasta. 91 heistä on vanhoja tuttuja; kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kanssa meillä on jo yhteiset rutiinit ja hommat lähtivät liikkeelle luontevasti.
Suurin osa oppilaista väitti kouluun palatessaan, että kouluun ei ollut kiva tulla. Sitä on vaikea uskoa, niin hyväntuulisilta oppilaani vaikuttavat.
Vanhojen tuttujen lisäksi pääsen tutustumaan 61 uuteen seitsemäsluokkalaiseen. Minulla on siis 61 uutta ihmissuhdetta, 61 uutta persoonaa kohdattavana, 61 elämäntarinaa ymmärrettävänä, 61 uutta oppilasta opetettavana heikkouksineen ja vahvuuksineen. Urakka on iso ja vastuullinen mutta kovin mieluisa.
Itselleni opettajan työn merkityksellisyys liittyy vahvasti oppilaiden kohtaamiseen. Onhan se upeaa päästä kurkistamaan niin monen nuoren elämään. Heidän kanssaan on vaikea jurnuttaa omia vanhoja latujaan, energia ja vauhti jotenkin salakavalasti tarttuvat itseenkin.
Tänä lukukautena minulla on onni työskennellä pääosin positiivisten ja innostuneiden ryhmien kanssa, työn tekeminen on kepeänsuloista ja palkitsevaa. Toisenlaisistakin vuosista on kokemusta: kun päälle kaatuu paljon ongelmia, kiusaamista, ilkeyttä ja negatiivisuutta, voin kertoa, että silloin on raskasta olla opettaja.
Nyt on kiva kirjoittaa hyvistä fiiliksistä. Oppilailtaan oppii kaikennäköistä.Tänä syksynä minua on hyväntuulisesti muistutettu jo moneen otteeseen, etten saa puhua tytöistä ja pojista luokissa, joissa moni on epävarma omasta sukupuolisuudestaan. Minua on valistettu panseksuaalisuuden ja queerseksuaalisuuden eroavaisuuksista ja siitä, että kutsumanimellä on suuri merkitys identiteetin kannalta eikä ristimänimi ole kiveen hakattu vaan itselleen voi keksiä uudenkin nimen.
Olen ymmärtänyt, että astronautin ammatti ei ole mikään utopistinen haave vaan täysin mahdollista saavuttaa eikä enää ole olemassa tyttöjen ja poikien ammatteja. Nuorten into katsella elämää avarasti tarttuu väkisin vanhaankin.
Koulun seinien sisäpuolella todella sykkii elämä sen kaikissa väreissä. Koulutyöhön mahtuu ilon sekaan aina myös surua ja tummia sävyjä.
Kaikilla ei mene hyvin. Kun on lähellä oppilaitaan, jakaa siivun heidän elämästään. Perheissä tapahtuu traagisia asioita, luokkakaverit jättävät ulkopuolelle, on oppimisvaikeuksia, murrosiän paineita ja kuohuntaa. Ihailen nuorten kykyä nousta vaikeuksista, nähdä valoa, vaikka ympärillä on mustaa. Opettajan ammattiin mahtuu niin paljon - se ei koskaan ole turhanpäiväistä tai merkityksetöntä.
Tiina Keskinen
Kirjoittaja on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, kolumnisti ja kirjailija.