Kolumni: Osaammeko enää halata, kun pandemia joskus hellittää? - Kolumnit - Aamulehti

Osaammeko enää halata, kun pandemia joskus hellittää?

16.9. 8:00

Aamulehti

Muistatko vielä, miltä tuntui kapsahtaa hyvän ystävän kaulaan tavatessa pitkästä aikaa? Halata hellästi surevaa, kätellä kunnolla onniteltavaa? Lämmittää porukalla sauna ja istua iltaa kesäyössä?

Ennen korona-aikaa olin kova tyttö hymyilemään. Minusta tuntui aina, että kun tuttu ihminen tulee vastaan, olisi epäkohteliasta olla tervehtimättä häntä hymyllä.

Sitten koitti korona ja pian kasvoille asetettiin meitä suojaavat maskit. Aluksi yritin hymyillä silmillä niin voimakkaasti, että hymyn aistisi ilman maskin peittämää suutakin.

Vähitellen yritys jotenkin laimeni. Nykyään on ihan normaalia, että tutulle korkeintaan nyökätään. Jutustelemaan pysähtyminen on vähentynyt ja bussissakin istutaan eri penkeille, korkeintaan samalle kohtaa käytävää.

Jos työpaikan pieneen ruokalaan sattuu kaksi ihmistä syömään yhtä aikaa, kasvojaan ei välttämättä tarvitse enää edes kääntää tulijaa päin, pelkkä selkä saattaa tervehtiä saapujaa. Ihmiskontakteista on kuin huomaamatta tullut haitallisia tai ainakin vähemmän tärkeitä.

Teamsissa tai Zoomissa ei sovi höpötellä, eikä ainakaan kannustaa puhujaa välikommentein.

Jossain edessämme odottaa kuitenkin todennäköisesti jo aika, jolloin koronan tuomista suojamääräyksistä aletaan pikku hiljaa hellittää. Työkaveri onkin taas siinä vieressä, kavereita kutsutaan kylään, isovanhempien luo saa kokoontua koko suvulla ja luokkakokoukseenkin keräännytään matkojen takaa ilman outoa viruspelkoa.

Vaan osaammeko enää?

Onko etäisyyden normista tullut mukava syy olla yksikseen tai omalla pikkuporukalla. Olen alkanut epäillä, että eristäytymistä muutenkin harrastaville suomalaisille on erittäin vaikeata palata takaisin lähemmäksi toisiaan.

Meillä kotona ei ole käynyt kuin kourallinen vieraita kohta kahteen vuoteen. Olen nähnyt äitiäni kolme kertaa vuoden mittaan: jouluna, juhannuksena ja syntymäpäivänäni. Jokin aika sitten kuuntelin itkevää ystävääni, enkä edes maskilla varustautuneena osannut halata häntä, vaan huidoin vain ilmaa ja höpisin jostakin etähalista.

Ajatus ulkomaanmatkoista ei houkuta, vaikka olen saanut jo aikaa sitten kaksi rokotusta. Koska sitten, kysyvät ystävät? En osaa vastata.

Kun korona-aika alkoi, kaikki etäisyys tuntui oudolta ja surulliselta. Nyt se tuntuu tavalliselta.

Mitä jos tämä on uusi normaali ja me jäämme ihmisten välisissä kohtaamisissa pysyvästi pakkasen puolelle?

Joskus pandemia vielä hellittää. Luulen, että silloin tulemme tarvitsemaan opastavaa ja kannustavaa materiaalia toisen ihmisen kohtaamisesta, empatiasta ja varsinkin yhdessäolosta.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos