Kirjoitin kolme vuotta sitten tällä samalla palstalla, että radikaaleinta on pitää naisista sillä misogynia tappaa.
Joka kerta kirjoittaessani naisvihasta toivon sen olevan viimeinen. Toivoisin maailman olevan naisille ja tytöille kiva sekä turvallinen paikka.
Mutta ei. Pelkästään edeltävän viikon aikana on julkisuudessa käsitelty malliesimerkkejä siitä, että naisviha voi hyvin.
Erään tosi-tv-kilpailijan mukaan miespuoliset kanssakilpailijat olivat hyvää porukkaa, varsinainen hyväveliverkosto, jonka kanssa on aina hyvä meininki. Naispuoliset kilpailijat puolestaan olivat kateellisia tästä meiningistä, katkeria koska eivät saaneet hänen miehistä huomiotaan ja muodostivat kiiltokuvakerhon.
Kun naisjuontaja jälkikäteen paheksuen nimesi tämän naisvihaksi, leimattiin hänet kohtuuttomaksi kiusantekijäksi.
Tyttömäisten asioiden vähättelyllä väheksytään pelaamis- tai vaikkapa johtamiskykyä. Televisiosarjan henkeen kuuluvaa pelaamista kutsutaan kiiltokuvakerhoksi tai nykyistä hallitusta huulipuna- tai sukkahousuhallitukseksi.
Ikään kuin huulipuna tai sukkahousut vähentäisivät kenenkään osaamista.
Tai no, huonot sukkahousut kyllä saattavat joskus tehdä niin epämiellyttävän olon, että kaikki muut ajatukset häipyvät päästä. Mutta jos on päässyt ministeriksi asti, uskon, että osaa myös hankkia itselleen sukkahousut, jotka ovat aidosti mukavat jalassa.
Voisinkin haastaa jokaisen sukkahousuhallituksesta puhuneen kulkemaan viikon huonoissa sukkahousuissa tai saada huulipunat pysymään siistinä koko päivän ja siinä samalla hoitaa kovaa aivotyötä vaativia tehtäviä.
Itse en pystyisi ja ihailen niitä naisia, jotka pysyvät freesin näköisinä tilanteessa kuin tilanteessa.
Naton strategisen kommunikaation osaamiskeskus julkaisi torstaina raportin, jonka mukaan 5 000 suomenkielistä twitterkäyttäjää lähetti herjaavia tai loukkavia viestejä Suomen naisministereistä, osa heistä jatkuvasti. Tämä siis tilanteessa, jossa hallitus toimii globaalin kriisin aikana.
Politiikan sisältöjä ja johtamista saa ja pitääkin kritisoida, mutta herjaamista ei pidä kenenkään meistä katsoa sivusta hiljaa.
Antamani esimerkit saattavat tuntua mitättömiltä, mutta juuri tällainen arkinen läppä ja twiittailu on sitä misogynian pohjarakennetta, jonka päälle rakentuu tappava naisviha. Esimerkki siitä on Sarah Everardin murha Iso-Britanniassa, minkä jälkeen sai alkunsa ”tekstaa, kun pääset kotiin” kampanja. Sillä tuodaan esiin tyttöjen ja naisten jatkuvasti kokemaa pelkoa ja uhkia. Pysäyttävää luettavaa.
Jokaisella pitää olla mahdollisuus toimia politiikassa tai kävellä kaduilla ilman jatkuvaa pelkoa vihan tai väkivallan kohteeksi joutumisesta.
Saara Särmä
Kirjoittaja on tutkija ja taiteilija.