Kolumni: Tuodaan parhaat palat Italiasta - Kolumnit - Aamulehti

Jos Suomessa opittaisiin Italian ruokakulttuurista, maajussikin voisi paremmin

Tein ystäväni kanssa unelmaleikin: Mitä siirtäisimme Suomeen Italian ruokakulttuurista? Se olisi enemmän ja monipuolisempaa kotona tehtyä ruokaa. Se olisi pikkukauppoja, joissa pientuottajalla olisi sijansa.

28.2. 8:02

Ystäväni asuu Suomessa maalla ja miettii mistä voisi louhia elantonsa. Lihakarjaa heillä on, mutta jotta sillä eläisi, pitäisi eläimiä olla 50 – 100 päätä. Kaikki riippuu peltoalasta, koska tuet taas riippuvat niistä. Se ei houkuta, sillä hän haluaa tuntea karjansa nimeltä.

Otetaan Dottoren tila täältä Toscanasta. Siellä on vuohia, oliivipuita ja kasvimaata. Määrää en osaa sanoa, mutta siten, että eläimet ja jatkotuotanto on hoidettavissa pariskunnan ja parin työntekijän voimin. Työtä on paljon, mutta omistaja tuntee vuohensa nimeltä.

Tuotteet ovat pääasiassa eri juustoja, jotka he myyvät torilla tai korona-aikaan kotiinkuljetuksina.

Ensimmäisenä Dottore voittaa hinnassa. Hänen valmistamiinsa tuotteisiin lisätään vain neljän prosentin arvonlisävero. Suomessa se on 14. Italiassa palkan verotus sen sijaan on kovempi kuin Suomessa.

Juustomestarilla on asiakkaita, sillä Italiassa syödään paljon juustoja. Juusto on alkupala ja osa ruokaa, eikä vain halvinta mahdollista emmentalia, jota siivutetaan leivän päälle. Maitoa täällä ei juoda.

Italialainen arvostaa kotimaista ja ostaa torilta tai erikoiskaupasta. Monelle avainsana on zero chilometri, eli nolla kilometriä. Se on ruokaa naapurista.

Tuottajasta tulee tuttu. Varjopuoli on, että jos käy kilpailijan kaupassa, täytyy kiertää toista kautta, ettei oma kauppias loukkaannu. Toinen miinus on, että sitä rakastamaasi leipää ei todellakaan saa muualta kuin sieltä yhdestä leipomosta. Plussaa taas on, että erikoiskaupassa ei tule nälissään tehtyä heräteostoksia kuten ostettua kuusi suklaalevyä kympillä.

Suomalainen on marketin ja einesten kasvatti, vaikka toki täälläkin ketjut hallitsevat ja pakastepitsa lämpiää uunissa. Joka tapauksessa on paljon perheitä, joissa mikro ei kilahda.

Kun ruoka valmistetaan itse, tarkoittaa se, että erilaisille raaka-aineille on arvostavia asiakkaita. On markkinoita myös pientuottajille. Iso market tarvitsee ison tuottajan ja hakee halvinta. Eineksiin ja jalosteisiin on helppo kadottaa tuontiliha.

On tunne Italian koulujen ja laitosten hankintapolitiikkaa, mutta ihan ystävien kertoman mukaan siellä syödään italialaista ruokaa.

Italialainen syö vuodenaikojen mukaan. Esimerkiksi nyt on kaalikausi päättymässä. Muutoinkin italialainen jääkaappi on täynnä vihanneksia, joita en ole edes nähnyt Suomessa.

Eikä tuore ruoka vie edes enempää aikaa kuin eines. Kaali valmistuu pannulla kymmenessä minuutissa. Sekaan oliiveja, caprista ja halutessa anjovista. Siten tulee syötyä monipuolisesti. Suomessa liha on jauhelihaa tai broileria ja moni mieltää, että kasvikset voi syödä vain salaattina.

Saisikohan ystäväni ja kaltaisensa itsensä elätettyä maaseudulla, jos Suomikin laskisi ruuan verotusta ja ehkä helpottaisi pienkauppiaan elämää muutenkin. Vaikka kyllä Italiassakin ovat hygieniasäännöt tiukat ja byrokratia kovaa.

Verotus ei silti riitä. Onneksi Suomessa on yhä enemmän ihmisiä, jotka Italian tapaan rakastavat ruokaa. Italiassa ruokakulttuurin sivutuote on, että perhe syö yhdessä. Harrastuksissakin ehditään juosta, sillä illallinen on kahdeksalta.

Joitain asioita ei voi muuttaa. Toinen saa satoa talvellakin ja toisaalla maan peittää jään terästämä hanki. Toisella on viisi ja puoli miljoonaa asukasta ja toisella yli 60 miljoonaa.

Sari Passaro

Kirjoittaja asuu Toscanassa maaseudulla.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?