Kunnon kiipeliin tarvitaan vain autonpenkki ja tumpelon rivakka ote - Kolumnit - Aamulehti

Kunnon kiipeliin tarvitaan vain autonpenkki ja tumpelon rivakka ote

23.2. 7:00

Toimittajan työhön etenkin verkkovuorossa kuuluu viranomaisten hälytyslistojen seuraaminen. Sieltä tuttuja termejä ovat ihmisen pelastaminen ylhäältä, alhaalta tai puristuksista, vahingontorjunta, liikenneonnettomuus ja rakennuspalo.

Useimmiten tarkistamme, olisiko lähistöllä tapahtuneessa uutista. Vuosien varrella olen usein ajatellut, että ihminen on mestari saamaan itsensä kiipeliin ihan tavanomaisissakin tilanteissa. Olen siitä malliesimerkki.

Olin eräänä päivänä lähdössä hiihtämään ja piti säätää auton takapenkkejä. Toinen, alhaalla ollut ylös ja toinen alas.

Ylös nostettava ja lukittava penkki vaati suostuttelua.

Rivakka ote. Noin! Penkki loksahti paikalleen.

Oikein hyvä, mutta oikean käden sormet olivat penkin ja takana olleen palkin välissä. Tukevasti, eikä lukitusvipu auennut enää millään. Lukitus aukeaa periaatteessa vipua nostamalla, mutta sormet kiilasivat lukon tiukkaan.

Penkkiä ei voinut painaa, koska sormet olivat välissä. Olin hankalassa asennossa, eikä vasemmalla kädellä saanut vivusta kunnon otetta.

Kättä ei voinut vetää pois, koska tuntui, että ei mikään mennyt hajalle. Vetämisellä olisi voinut rikkoa sormet kunnolla. Jos vaan saisi sen penkin auki. Mutta ei, ei aukea.

Puhelin oli sopivasti repsikan penkillä katveessa niin, etten ylettynyt enkä nähnyt, missä kohtaa se oli.

Yritin hetken aikaa erilaisia tekniikoita, mutta ei.

Aloin kuvitella, miten olen pihalla tuntikausia ja sormet varmasti menevät kuolioon.

Puoliso oli moottorisahahommissa muutaman sadan metrin päässä ja ajattelin, että jos oikein karjun, kun sahan ääni taukoaa, niin kuulisikohan hän.

Ei, ei kuule.

Sitten ajattelin, että jos karjun apua, niin kuuliskohan joku.

Lähin naapuri on muutaman sadan metrin päässä eikä talon ohittava kinttupolku ole varsinainen suurliikennetie, niin huudot kaikuivat tyhjään.

Yritin uudelleen ylettyä puhelimeen, mutta ei, se oli juuri niin pitkällä, että ei mitenkään.

Kun paniikki alkoi olla infernaalisissa lukemissa, päätin vielä kerran rykäistä. Aukesi!

Sormet näyttivät yllättävän hyvältä, taipuvat, ei haavoja, vain pientä punoitusta ja turvotusta.

Toivuttuani mietin, että jos todella olisin joutunut soittamaan hätäkeskukseen, olisin kenties päätynyt jonkun toimittajan tarkistussoiton kohteeksi.

Voin vain kuvitella, miten vaikea tilannetta olisi ollut selittää soittajalle. Tapahtuma vaikuttaa sen verran mielikuvitukselliselta, että sitä on vaikea kuvitella, jollei itse ole tumpeloinut sormiaan kiipeliin.

Kun seuraavan kerran tarkistan hälytyksiä, ehkä ihmettelen vähemmän. Arki voi olla mielikuvitusta monimutkaisempi.

Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?