Rahapelitutkimuksen dosentti Pauliina Raento pohti Aamulehdessä (10.2.), onko valtion rahapelimonopoli paras ratkaisu suomalaisille.

Neljäkymmentä vuotta ravivetoa ja muitakin taitopelejä harrastaneena vastaukseni on yksiselitteisesti ei – kuluttajan näkökulmasta.

Omistajalle monopoli tahkoaa helppoa rahaa. Pelien kysyntä on pysyvää ja suhdanneriippumatonta.

Kilpailun puuttuessa lottopallojen pyörittäminen olemattomalla palautusprosentilla ei taitoa vaadi. Muhkeaan tulokseen ovat yltäneet liiketoimintaan perehtymättömät poliitikotkin, joille Veikkauksen johtopaikkoja on jaettu palkintovirkoina.

Ilman monopolia rahapelien yli miljardin tuotot olisi kerättävä veroina. Monopolia kuitenkin perustellaan niin kansalaisille kuin EU:lle vastuullisena toimijana, joka suojelee kansaa massa-alkoholismin kaltaisilta katastrofeilta.

Veikkaus muka hoitaa ongelmapelaamista taianomaisilla menetelmillä. Propagandaansa yhtiö rummuttaa jopa kalliilla mainoskampanjoilla. Pelaaja ei väitettyihin etuihin törmää. Raentokaan ei siitä näyttöä tiennyt.

Pelien kuluttajalle, jolle merkitsevät vain pelien palautusprosentit ja tarjonta, monopoli on pelkkä rasite. Kuten aina markkinataloudessa tuotteiden kilpailukyvyn takaa vain kilpailu.

Monopoli VR tarjosi vuosikymmeniä vatkutetun väitteen mukaan edullisinta mahdollista palvelua. Valheen murensi yksi kilpailua ulkomailta tuonut bussiyhtiö.

Pelit eivät ole kummempaa palvelua kuin julkinen liikenne tai ravintolat. Nekin olivat aikoinaan monopolin kaltaista luvanvaraisia liiketoimintaa vastaavan valheen nojalla: yhteiskunta romahtaa ilman pakkopaitaa. Lainsäädännön höllentäminen paransi ja monipuolisti palveluja.

Rahapeleissä kilpailun puutteen monopolille tuottamat holtittomat katteet tarkoittavat raippaveroa, joka kasvaa taitolajien aktiivipelaajalle poskettomaksi suuren vaihdon vuoksi.

Urheiluvedonlyönnissä kilpailua tuo tosin netin kansainvälinen tarjonta, jota Veikkauskaan ei jättää huomiotta. Mutta monopoli tekee sen vastoin tahtoaan – ja tämänkin paineen sulkemista lainsäädännöllä rummutetaan.

Pari euroa viikossa lottoava raippaveroa tuskin kiroilee, mutta hänellekin kertyy vuosien mittaan muhkea lasku pelivoittojen kaventumisena.

Veroa ei kuitenkaan kutsuta oikealla nimellä, koska silloin karttuisa lottokansakin ymmärtäisi riehaantua.

Yksityisille yhtiöille monopolin purkaminen ei olisi ilmainen lounas. Siitä pitää huolen kilpailu. Avoimilla markkinoilla peliyhtiöiden on taisteltava asiakkaista ja katteista.

Ongelmapelaamisen ehkäisy ja hoito ovat silmänlumetta. Kunnon hoitoa peliriippuvuuteen on vaikea saada kuin omalla kustannuksella. Vaatimattomien julkisten terapiapalvelujen karkkirahoituksen voisi hoitaa yksityisten peliyhtiöiden veroilla ja lisensseillä.

Eikä valtaosalle pelaajista kyseessä ole sairaus, vaan ajanviete ja intohimo. Henkisesti tasapainoisen taitopelaajan ainoa ongelma on raippavero.

Monopoleja puolustetaan hyvällä tarkoituksella: tuotot menevät tieteeseen, taiteeseen, julkisiin palveluihin. Hienoa – mutta miksi rahoittajaksi pakotetaan pelaajaressukat? Koska se on poliittisesti yhtä vaivatonta kuin invalidin ryöstäminen. Harva huutaa perään vaaliuurnilla.

Siksi rahapelimonopolia ei keikuta edes kilpailua tavallisesti verisesti puolustava porvarileiri. Löytyy meiltä jossain vielä talvisodan yhtenäisyys!

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.