Kolumni: Nyt puhuu ”Toni-Petterin” akateeminen äiti, joka pilasi huippu-urheilun - Kolumnit - Aamulehti

Kolumni: Nyt puhuu ”Toni-Petterin” akateeminen äiti, joka pilasi huippu-urheilun

23.8.2016 8:14

Junioreiden jääkiekkovalmentaja, entinen kiekkoilija ja urheilutoimittaja Petteri Sihvonen on löytänyt syypään suomalaisen huippu-urheilun alennustilaan.

Sihvosen blogin mukaan junioreiden akateemiset äidit ajavat niin voimakkaasti omien lastensa oikeutta pelata, että lahjakkuuksien kehitys häiriintyy.

Sihvonen suhtautuu kriittisesti kaikki pelaa -sääntöihin, joiden mukaan jokainen juniori pelaa puolet pelistä.

- On kiistatonta, että suomalaisten urheilevien lasten akateemiset äidit pilasivat suomalaisen huippu-urheilun perustan. Miksi, ja miten? Koska heillä on älliä päässään! Ottakaapa silmienne tutkaimiin tällainen akateemisesti koulutettu äiti, joka menee joukkueen pelisääntöpalaveriin. Kenen etua hän menee sinne ajamaan? Aivan! Tietysti sen oman mussukkansa Toni-Petterin etua! Sihvonen sivaltaa.

Älykkääksi en itseäni kutsu, mutta olen kieltämättä ”Toni-Petterin” akateeminen äiti, joka on seurannut junioriurheilua kahdeksan vuotta.

Siksi vastaan neljällä pointilla, miksi en itse tunnista Sihvosen maalailemaa uhkakuvaa.

1. Vanhemmat eivät ole kovin aktiivisia

Olen jalkapallojoukkueen joukkueenjohtaja ja ollut kohtuullisen aktiivinen myös lasten tanssi-, karate- ja salibandyharrastuksissa.

Valmennuksesta olen pysytellyt kaukana, mutta senkin edestä olen kuskannut, kirjannut pöytäkirjoja, järjestellyt ohjaajavuoroja ja kannustanut.

Sihvosen kuva siitä, että äidit tunkisivat palavereihin tai vanhempainiltaan, on ainakin oman kokemukseni mukaan väärä.

Olen laittanut viestejä Jopox-ohjelman kautta, kirjoitellut sähköposteja, laittanut tekstiviestejä ja houkutellut vanhempia kahvilla sekä pullalla.

Jos puolet pääsee paikalle, osallistumisprosentti on kova.

Tuntemissani joukkueissa vanhempainpalavereja on yksi vuodessa. Sinnekin on yleensä vaikea saada ihmisiä. Jos joku tulee perheestä, se on yleensä isä.

2. Isät osallistuvat enemmän kuin äidit

Ainakin suosituissa juniorilajeissa jääkiekossa, salibandyssa ja jalkapallossa kokemukseni mukaan isät ovat aktiivisempia kuin äidit.

Kukaan äideistä ei ole vielä tarjoutunut peluuttamaan joukkuetta eli päättämään, kuinka paljon kukin lapsi pelaa. Ne roolit ovat menneet minun tuttavapiirissäni suosiolla miehille.

Siksikään en tunnista tätä Sihvosen kuvaamaa akateemisten naisten ryntäystä junioriurheilussa.

Yleensä isälle tuntuu olevan tärkeämpää, että lapsi menestyy urheilussa tai tekee maalin. Ei äideillä ole aikaa tutkia maalipörssiä.

Yhden ratkaisevan virheen ainakin tämä akateeminen nainen on kyllä tehnyt. Vienyt mussukkansa liian monta kertaa autolla harjoituksiin, kun olisi pitänyt pistää polkemaan pyörällä.

3. Tasoryhmiä on jo nyt

Sihvosen mukaan on turha tulla lässyttämään, että onhan meillä suomalaisessa junioriurheilussa ollut mukana myös tasoryhmäajattelua.

- Toki on ollut, mutta viheliäistä on ollut se, että tasoryhmäajattelun on pitänyt ikään kuin perustella itseään, kaikki pelaa on ollut tunnustettu normi. Tilanne on kestämätön! Urheilun ja kilpailun on keksittävä syy, miksi se on urheilua ja kilpailua; vuorostaan ei-urheilu ja ei-kilpailu ovat ottaneet vallan urheilusta ja kilpailusta, määritelleet sen, Sihvonen kertoo.

Kyllä jo kahdeksanvuotiailla on salibandyssa ja jalkapallossa tasoryhmät. Lahjakkaat pelaajat voivat pelata tämän lisäksi itseään vanhemmissa ikäluokissa.

Baletin ja nykytanssin jatkoryhmiin piti pyrkiä vähintään samassa iässä ja osoittaa taitonsa. Karatessa on jo vyösysteemikin, joka erottaa lapset toisistaan.

Lähes joka viikko kysyn valmentajalta, ketkä pelaavat jalkapalloturnauksissa niin sanotussa ykkös-, ketkä kakkoskokoonpanossa ja tiedotan siitä vanhemmille. En ole kuullut kenenkään valittavan siitä, että hänen lapsensa pitäisi saada pelata enemmän.

Luulen, että varsinkin akateemisia naisia tällaisen ehdotuksen sanominen ääneen hävettäisi. Tilastojen valossa tuntuisi epä-älylliseltä ajatella, että minun lapseni voi olla seuraava Messi ja vaatia häntä aloitukseen.

4. Pienistä lapsista ei aina tiedä, kenestä tulee seuraava huippu

- Koko yhtälölle on tyypillistä se, ettei tällä tarinamme akateemisesti koulutetulla naisella ole itsellä käytännössä minkäänlaista kokemusta ja suhdetta urheiluun, saati huippu-urheiluun, Sihvonen kritisoi akateemista naista.

Uskaltaisin silti väittää, että junioreista ei näe vielä seitsemänvuotiaana, kenestä tulee huippu, kenestä ei.

Olen seurannut neljä vuotta samaa jalkapallojoukkuetta. Jo siinä ajassa toiset ovat kehittyneet valtavasti – yhdessä kesästä arasta pelaajasta voi tulla maaleja laukova työmyyrä. Siksi on hyvä, että ainakin nuorissa ikäluokissa kaikki pelaavat.

On varmaan totta, että vanhemmissa ikäluokissa kaikki pelaa -ajatus voi estää huippujen kehittymistä. Mutta silloin seurojen pitää katsoa peiliin.

Moni juniori lopettaa teini-iässä, kun harrastus vie kaiken ajan. Pitää olla todellinen nälkä, että jaksaa treenata hulluna. Osataanko tätä nälkää ruokkia Suomessa?

Mielestäni syy huippu-urheilun alennustilaan löytyy enemmänkin mukavuudenhalusta ja siitä, ettei urheilu tarjoa samanlaista sosiaalista nousua kuin aiemmin. Monessa muussa maassa urheilijoita tuetaan Suomea enemmän.

Suomessa liian moni lupaava urheilija joutuu kituuttamaan pienellä rahalla – tai akateemisen äidin rahapussin varassa.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut