Aamulehti
Sanaa kulttuuriteko käytetään liikaa, joten ei käytetä sitä tässä, vaan sanotaan, että toimittaja Saku-Pekka Sundelin on kirjoittanut aivan erinomaisen kirjan suomalaisesta jalkapallosta.
Huhtikuussa ilmestynyt Suomifutis – Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä (Tammi) on juuri sitä, mitä nimi lupaa, ja vähän enemmänkin. Etsiminen – haastattelut, kirjalliset lähteet, omat havainnot – johtaa löytöihin. Sundelin ajattelee terävästi ja kirjoittaa rohkeasti, ja tulee näin koonneeksi yksiin kansiin sellaisen kokonaisuuden, joka on aiemmin ollut palasina pitkin Suomea, paikallislehden urheiluavustajan kolumnina siellä ja seuratoimijan somepäivityksenä täällä.
Suomifutis on hyvin perusteltu näkemys siitä, mitä on jalkapallon pelaaminen, valmentaminen, johtaminen, kannattaminen, seuraaminen ja liepeillä pyöriminen Suomessa – ja miksi. Vastauksia kaivetaan yhtä luontevasti olympiastadionilta kuin maapohjahallista. Katsoo suomalaista jalkapalloa sitten ammattivalmentajan, intohimoisen kannattajan, entisen piirisarjapelaajan tai entisen piirisarjapelaajan äidin näkökulmasta, teoksesta löytää paitsi paljon samaistuttavaa myös uutta ajateltavaa.
Saku-Pekka Sundelin on Ilta-Sanomien ja Urheilulehden toimittaja. Hän on kirjoittanut paljon paitsi suomalaisesta myös ulkomaisesta jalkapallosta.
Pyynikillä ja Tehtiksellä
Henkilöhakemistoineen 256-sivuinen kirja on jaettu selkeisiin lukuihin, joita voi lukea myös itsenäisinä kirjoituksina kuin perusteellisia aikakauslehtiartikkeleita. Yksittäisissä luvuissa käsitellään muun muassa potkupallo-sanan painolastia, pohjoisia harjoitteluolosuhteita sekä sukupuolten tasa-arvoa jalkapallokentillämme ja niiden laidoilla.
Sundelinin toimittajatausta paistaa monesta asiasta, ehkäpä näkyvimmin hänen paljon hyödyntämästään reportaasityylistä, jossa matkustetaan paikan päälle ja saadaan liikkeestä tarinalle kaari. Tie vie muun muassa Pyynikille ja Tehtaan kentälle. Tampere United toimii tapausesimerkkinä Sundelinin pohtiessa, milloin niin kutsutut muoviseurat lakkaavat olemasta muoviseuroja. Valkeakoski puolestaan julistetaan Kotkan ohella Suomen toiseksi jalkapallopääkaupungiksi.
Itse nautin eniten kirjan havainnoista mitä tulee siihen, millaista jalkapalloa Suomessa on ”perinteisesti” tavattu pelata ja arvostaa.
”Jalkapallokenttä on harvoja paikkoja, jossa suomalainen osaa elää hetkessä. Ongelma on, että se on väärä paikka sellaiseen. –– Kirjaa varten materiaalia kerätessäni olin havaitsevani jopa eräänlaisen pimputteluindeksin. Se on suomalaiskatsojan turhautumista ilmaiseva mittari, joka kasvaa yleensä sitä mukaa, mitä vanhempi katsoja on ja mitä maltillisemmin palloa syötellään alempana kenttää ––. Turhautumisen määrä pallon hieromiseen kasvaa myös sitä mukaa, mitä pohjoisemmas mennään.”
Kirjan luettuani menin Kauppiin höntsäämään. Naapurikentällä Ilveksen juniorit höykyttivät Käpylän Palloa taitavalla syöttöpelillään. En havainnut yhtäkään ilmatie on ohituskaista -henkistä ratkaisua. ”Eteenpäin on menty, aivan varmasti ja suurilta osin”, kuten Sundelinkin kirjoittaa.
Tiukkaa asiaa
Reportaasihenkisen kirjoittamisen suurimpia vaaroja on, että taitava kirjoittaja sortuu keksimään asioita ja yhteyksiä, jotka ovat vain löyhästi totta mutta johtavat eloisaan tekstiin ja lopputulosta palveleviin päätelmiin. Suomalaista jalkapallokulttuuria käsittelevän kirjan suurin uhkakuva on kompastua mokkapalaromantiikkaan.
Tämän Sundelin välttää alusta loppuun ja siksi Suomifutis on kiistattoman viihdyttävyytensä lisäksi myös vankka tietokirja. Opin paljon uutta paitsi lajista itsestään, myös sen historiasta osana suomalaista yhteiskuntaa – ja mahdollisesta tulevaisuudesta esimerkiksi terveyspommin purkajana.
Sundelinin kirja Brittifutis – Englantilaisen jalkapallon tarina sai kunniamaininnan Urheilumuseon raadin valitessa vuoden 2020 parasta urheilukirjaa. Parempi ja merkittävämpi Suomifutis on hyvä kandidaatti seuraavaksi voittajaksi.
Kirja
Saku-Pekka Sundelin: Suomifutis – Suomalaista jalkapallokulttuuria etsimässä
★★★★
Sivuja: 256
Kustantaja: Tammi
Ilmestyi huhtikuussa 2023.
