Aamulehti
Tiedäthän vanhan kunnon En ole koskaan -leikin? Tässä illanistujaisten ohjelmanumerossa kerrotaan vuorotellen asioita, joita ei itse ole koskaan tehnyt. Pisteen saa, jos onnistuu keksimään jotakin, mitä kaikki muut osallistujat ovat edes kerran kokeilleet.
Pitkään omat valttikorttini pelissä olivat, että en ole koskaan lasketellut enkä katsonut Bond-elokuvaa. Nyt lienee korkea aika lisätä pöytään yllätysässä: en ole koskaan kuunnellut kokonaista äänikirjaa.
Yrittänyt toki olen. Jo lukioikäisenä lainasin kirjastosta lempikirjailijani Kjell Westön tuotantoa cd-levyille luettuna, asettelin levyn kannettavaan soittimeen ja sankakuulokkeet korvilleni. Poikkeuksetta nukahdin ennen kuin oltiin päästy alkusanoja pidemmälle.
Tekniikan kehittyessä olen yrittänyt uusintaottelua useammankin teoksen kanssa. Kaunokirjallisuutta, tietokirjoja, vakavia, hauskoja, myyntihittejä ja herkullisen kuuloisia.
Työkaveri suositteli Emmi-Liia Sjöholmin Virtahepoja, joka onkin tehty ensisijaisesti äänikirjaksi, likipitäen kuunnelmaksi. Avasin äänen pitkällä junamatkalla. Ah, vihdoin omaa aikaa ilman häiriötekijöitä. Kestin vain seitsemän minuuttia. Helsinkiläisten hidastempoista kikattelua korvissani, en pysty tähän!
Satu Rämön menestysdekkari Hilduriin oli valovuosien pituinen lainajono, joten käytin ohituskaistaa ja klikkasin luuriini äänikirjan. Tämän on pakko olla hyvä! Tarina alkoi islantilaisilla nimillä, joita lukija luonnollisesti lausui huuliaan pinnistellen. Missä vauhti, missä jännitys? Tällä tahdilla olisin töltännyt jo satujen saaren päästä päähän. Sisuuntuneena marssin kirjakauppaan – ja luin teoksen lumoutuneena vuorokaudessa.
Kun viimeksi kerroin äänikirjaongelmastani, sain taas pari uutta suositusta. Kuuntele jotain kepeää, vaikka Veikko Huovisen Hamstereita? Jotakin sellaista olen myös kokeillut: kun kärsin nukahtamisvaikeuksista, lisäsin iltarutiineihin Tiia Rantasen Suurin piirtein ja simahdin suurin piirtein kolmessa minuutissa kirjailijan ääni korvissa kaikuen. Seuraavana iltana aloitin summamutikassa seuraavan luvun, muistamatta edellisestä yhtään mitään.
Kohderyhmänä olen äänikirjojen aatelia: pidän lukemisesta, mutta sille on ruuhkavuosien risteyksissä harmillisen vähän aikaa tai jaksamista. Tätäkin kuulen usein: äänikirjaa on niin kätevä kuunnella samalla kun tekee jotakin muuta! Lenkillä, tiskatessa, automatkalla tai miksei vaikka sitten nukkuessakin. Perheenjäsenten äänetkin muuttuvat taustakohinaksi, kun täyttää tärykalvot taitavalla tarinalla. Minua kirjan kuunteleminen alkaa kuitenkin vain ärsyttää – lukijana olisin jo loppuratkaisussa. ”Sitä lukunopeutta voi vaihtaa!” huokaat ehkä. Kokeiltu on, sitäkin.
Vaikka olen kasvattanut kännykän käteeni, saan uutiset somesta ja löysin puolisonikin Tinderistä, olen silti kirjahyllyllä yhä vain painetun teoksen ystävä. Oikea kirja pakottaa pysähtymään ja vaatii hiljaisuutta maailman kohinan keskellä. Hyödynnän kirjastojen mieletöntä valikoimaa (ja tuen myöhästyneiden lainojen sakkomaksuilla koko laitosta avokätisesti) ja ostan houkuttelevimmat teokset omaksi. Lapsetkin kasvatan lukijoiksi, luen iltasadut ääneen ja käärin joulupakettiin yhden kirjan kullekin.
Ehkä minutkin vielä käännytetään ääniaalloille. Minkä äänikirjan sinä viimeksi kuuntelit ja mitä muuta teit silloin?
Kirjoittaja on Aamulehden toimittaja.
