Aamulehti
Kirjailija, psykiatri ja ortodoksidiakoni Joel Haahtela on vakiinnuttanut asemansa Suomen omana Paulo Coelhona. Tyylikkäästi kirjoitetut pienoisromaanit sisältävät juuri sellaisen määrän filosofista pohdintaa, että lukija tuntee hieman valaistuvansa, mutta ei vielä rasitu.
Tänä keväänä julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa on jo Haahtelan 14. teos. Vakiintuneesta suosiosta kertoo, että maaliskuussa se kipusi heti Suomen myydyimpien kotimaisten kaunokirjojenlistan kolmoseksi.
Suosion varjopuoli on, että se tuntuu ajavan taitavan kirjailijan toistamaan teoksesta toiseen samaa myyväksi havaittua kaavaa: itsensä kanssa kamppaileva päähenkilö lähtee matkalle, pohtii filosofisia ja ymmärtää elämästä jotain olennaista. Filosofista pohdintaa maustetaan uskonto- ja kulttuuriviitteillä, jotka ainakin uusimman kirjan kohdalla tuntuvat paikoin jo hieman uuvuttavalta name droppailulta.
Kirjat
Joel Haahtela: Yö Whistlerin maalauksessa
★★★
175 sivua
Kustantaja Otava
Ilmestynyt helmikuussa 2023.
Kuolemanpelko ajaa matkalle
Yllätyksettömyydestään huolimatta Yö Whistlerin maalauksessa osoittaa, ettei Haahtelan suosio ole syntynyt tyhjästä. Kirjailijalla on taito rakentaa alle kahteensataan sivuun syvä maailma, joka puhuttelee, vaikka juonen tasolla ei tapahdu juuri mitään. Haahtela kuvaa kauniisti ja inhimillisesti ihmisen pelkoja, toiveita, kipuja ja intohimoja.
Romaanin päähenkilö on kansalliskirjastossa työskentelevä nelikymppinen mies, joka pelkää sairastuvansa mieleltään, kuten hänen äidilleen kävi samanikäisenä. Perheen elämä muuttui pysyvästi, kun äiti eräänä syyskuisena päivänä alkoi varoittamatta puhua outoja.
Omaa loppuaan odottava päähenkilö matkustaa Yorkshiren rannikolle, erakoituneen venäläisemigrantin ja perhoskerääjän Sergein luokse. Tarkoituksena on valita Sergein perhoskokoelmasta kauneimmat yksilöt ja koota niistä jälkipolville ainutlaatuinen teos vanhalla kuparipainatustekniikalla ja akvarelleilla.
Miehet kohtaavat menneisyytensä
Yorkshiren syrjäseuduilla miehet työskentelevät, käyvät kävelyllä, syövät yhdessä ja keskustelevat perhosista, filosofiasta, taiteesta ja elämistään. Molemmilla on taakkanaan sekä toteutumattomia toiveita että käsittelemättömiä menetyksiä.
Yli 80-vuotiaan juutalaisen Sergein perheen kohtaloksi on koitunut maailmansota. Päähenkilön perheen on rikkonut äidin mielen sairaus. Molemmat ovat menettäneet myös rakastettunsa.
Romaanin nimeen poimittu Whistlerin maalaus, tai oikeammin sen kopio roikkuu Sergein kirjaston seinällä. Sergei ajattelee yötä esittävän maalauksen kuvastavan ihmisen syvintä kaipuuta, jota kaikki mystikot, erakot ja askeetit ovat jo aikojen alusta etsineet.
Yhdessä vietetyt päivät saavat miehet kohtaamaan käsittelemättömät menneisyytensä. Päähenkilö kokee löytävänsä myös Whistlerin yön perimmäisen merkityksen – sen, mitä me kaikki kaipaamme ja etsimme. Oivallus ei ole yllättävä, mutta kaunis ja lohdullinen se on, aivan kuin Haahtelan romaanikin.
