Aamulehti
Kirjailija Juha Itkonen on viime vuosina profiloitunut äänekkääksi perheiden puolustajaksi. Myös tämän kevään uutuusteos Teoriani perheestä on ennen kaikkea ylistys perheelle ja sen keskellä tapahtuvalle elämälle.
Kaiken negatiivisen perhepuheen keskellä Itkosen erilainen näkökulma onnistuukin aidosti ravistelemaan: Miksi valittaisin eläväni ruuhkavuosia, kun voin sanoa olevani keskellä elämääni ja nauttia sen täyteydestä?
Ehkä siksi, että läheskään aina elämän täyteys ei tunnu nautinnolta. Kuitenkin Itkonen tuntuu tavoittavan jotain tärkeää harmitellessaan, että perhe-elämän kiistattomat onnelliset puolet jäävät turhan usein unenpuutteen ja korvatulehduskierteiden varjoon.
Isän ja pojan välitilinpäätös
Itkosella on keskiluokkaisista suomalaisperheistä vankka 46 vuoden kokemus, ja sujuvan kirjailijan käsissä monet kokemukset jalostuvat paperilla lähes aforistisiksi viisauksiksi.
Kirjan henkilöhahmoilla on eri nimet kuin Itkosen oikeilla perheenjäsenillä, mutta muuten teoksessa vaikuttaa olevan selvästi enemmän muistoja kuin fiktiota. Välillä katse on Itkosen lapsuudenperheessä, 1970–1990-lukujen Hämeenlinnassa, välillä Helsingissä, missä Itkonen on 2000-luvulla kasvanut vähitellen nelilapsisen perheensä isäksi.
Itkonen on kirjoittanut omasta perheestään avoimesti ennenkin. Vuonna 2018 julkaistussa Ihmettä kaikki -teoksessaan hän käsitteli syntymättömän lapsensa kuolemaa ja reilusti ennenaikaisina syntyneiden kaksostensa selviytymistä.
Tällä kertaa kyse on jonkinlaisesta välitilinpäätöksestä – kaikesta siitä, mitä isänä ja poikana olemisesta on vajaassa viidessäkymmenessä vuodessa tullut opittua.
Kirjat
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
★★★★
297 sivua.
Kustantaja Gummerus.
Ilmestynyt 1. maaliskuuta 2023.
Omaa aikaa vai perheaikaa?
Vaikka Teoriani perheestä ei ole vanhemmuusopas, neljän hyvin eri-ikäisen lapsen isänä Itkonen on ehtinyt analysoida isyyttään perusteellisuudella, josta on varmasti monelle muullekin vanhemmalle iloa.
Kiinnostavia oivalluksia on paljon, mutta yksi yksinkertaisuudessaan nerokkaimmista koskee lapsiperheiden ikuista riidan aihetta: vanhempien oman ajan tarvetta. Vaikka Itkonen on menestynyt kirjailija, hän on ollut perheessään usein se aikuinen, joka hoitaa lapsia, kun puoliso tekee maailmalla uraa.
Nuorena yhden lapsen isänä Itkonen myöntää kadehtineensa puolisonsa omaa aikaa. Vasta kolme lasta myöhemmin hän tajuaa, että oman ajan sijaan hän olisi kaivannut yksinäiseen arkeensa paljon kipeämmin koko perheen yhteisiä hetkiä kuin omaa aikaa. Arjen kiireessä ne usein jäävätkin kaikkein vähimmälle, kun vanhemmat keskittyvät kilpailemaan omista menoistaan.
Vaikeampaa kuin 1980-luvulla
Myös 1980-luvun vanhemmuuden ja nykyvanhemmuuden vertailu synnyttää joukon kiinnostavia havaintoja. Vaikka esimerkiksi vanhempien hoitovastuu jakautuu nykyään tasaisemmin kuin edellisellä sukupolvella, kaikki ei ole paremmin kuin ennen.
Itkosen puoliso saa toimittajalta moitteita siitä, että hän turvautuu päiväkodin lisäksi arjessaan myös muuhun lastenhoitoapuun. Itkonen toteaa, että hänen lapsuudessaan lastenhoitoavun käyttämistä ei vielä paheksuttu ja muutenkin äitiydessä riitti kohtalainen suoritus. Nykyistä intensiivisen äitiyden ihannetta hän pitää tasa-arvo-ongelmana ja isona syynä äitien uupumiseen.
Monen Itkosen ajatuksen kohdalla tulee olo, että tämä pitää muistaa, kun arjessa harmittaa. Kirjan tarjoaman lämpimän vertaistuen äärelle tekeekin mieli palata vielä monesti. Suosittelen vahvasti jokaiselle, jolla on tai on joskus ollut perhe!
