Kirjallisuusvienti on puurtamista ja onnenkauppaa

Kirjailijan mahdollisuudet vaikuttaa teoksensa menestykseen ovat lopulta rajalliset, kirjoittaa kirjailija ja Tulenkantaja-palkinnon tämänvuotinen päätuomari Emmi Itäranta kolumnissaan.

21.11. 19:05

Aloitan olennaisimmasta: Suomessa kirjoitetaan erittäin tasokasta kaunokirjallisuutta. Oli kyse lasten- ja nuortenkirjoista, dekkareista, spekulatiivisista lajityypeistä, historiallisista romaaneista, kokeellisemmasta kaunokirjallisuudesta tai nykyrealismista, tekijöiden taito ei jää jälkeen kansainvälisessä vertailussa.

Suomalainen kirjallisuusvienti onkin ollut vahvassa nousussa jo vuosikymmenen ajan. Vientimenestykset eivät kuitenkaan synny yhdessä yössä, vaan käytännössä taustalla on aina vuosien työ. Jotta kirja voisi lyödä läpi ulkomailla, sillä on oltava oikeuksia myyvän kustantamon tai kirjallisuusagentuurin vankka tuki. Tämä tarkoittaa sekä ajan että rahan panostamista kirjaan ja kirjailijaan.

Kompastuskivi on kuitenkin tässä: investointi kirjaan ei aina tuo sille läpimurtoa, sillä edes kustantamot eivät osaa ennustaa, mikä lukevaa yleisöä kiinnostaa. Jokaista menestystä kohti on kymmeniä ja satoja huteja. Jos jostakin saisi kristallipallon, josta tulevia kirjallisuustrendejä voisi katsastaa, siitä käytäisiin kustantajien kesken samanlaista taistelua kuin Sammosta konsanaan.

Tässä arpapelissä kirjailijan mahdollisuudet vaikuttaa oman teoksensa menestykseen tai käännösoikeuksien myyntiin ovat lopulta rajalliset.

Olen matkustanut kymmenen vuoden ajan erilaisissa kirjallisuustapahtumissa pitkin maailmaa, pitänyt virtuaaliluentoja, esiintynyt niin kahden kuin kahdensadan ihmisen yleisöille (alaa tuntemattomille: kaksisataa on kirjailijan yleisöksi stadionluokkaa), antanut haastatteluja, verkostoitunut kollegoiden kanssa (vaikka olen verkostoitumista vierastava erakkoluonne), joutunut Chilessä tilanteeseen, jossa minun odotettiin osallistuvan paneelikeskusteluun espanjaksi (jota en osaa), saanut rocktähden vastaanoton meksikolaisessa koulussa, menettänyt ääneni Intiassa, missä ystävällinen yleisön jäsen tarjoutui lukemaan otteen kirjastani (koska en itse pystynyt) ja viettänyt surrealistiset kolme päivää Georgiassa, missä kustantajan rekrytoima yli-innokas teinilukijalauma seurasi minua kaikkialle kännykkäpaparazzeina.

Jos joku olisi sanonut minulle viisitoista vuotta sitten, että pystyn kaikkeen tähän, en olisi uskonut. Englannin kielen taitoni on vahva, mutta en pidä itseäni erityisen sanavalmiina, esiintymistaitoisena tai kuvauksellisena. Kun ensimmäisen kerran luin otteen esikoisromaanistani Teemestarin kirjasta yleisön edessä, jalkani vapisivat niin, että pysyin hädin tuskin pystyssä. Esiintyminen, kuten mikä tahansa taito, on kuitenkin opittavissa. Jännitän sitä yhä. Olen vain oppinut elämään jännityksen kanssa.

Työni on ollut aina kiinnostavaa, usein hauskaa ja välillä raskasta. Kokemukseni perusteella väitänkin, että kansainvälisille markkinoille halajava suomalaiskirjailija tarvitsee ennen kaikkea sitkeyttä ja seikkailumieltä – sekä kykyä hyväksyä, että kaikki sirkustemppuilu ei välttämättä näy kirjan myyntiluvuissa. Läpimurtoja on monenlaisia: on eri juttu nousta bestseller-listalle kuin saada marginaaligenren palkinto tai hyvä kritiikki pienessä mutta arvostetussa kulttuurilehdessä. On terveellistä hahmottaa oman kirjoittajanlaatunsa rajat ja mahdollisuudet.

Lopuksi haluaisin vielä oikaista käsityksen, johon olen monesti törmännyt. Suomalaiset kirjoittajat ajattelevat toisinaan, että englanniksi kirjoittaminen on oikotie kansainväliseen menestykseen. Se ei ole.

Muulla kuin omalla äidinkielellä kirjoittaminen on työlästä ja vaativaa. Se kenties auttaa oikeuksien myyjää siinä vaiheessa, kun romaanikäsikirjoitusta lähetellään maailmalle, mutta se ei automaattisesti takaa kustannus- tai käännössopimuksia Suomen ulkopuolella.

Nykyisin suomen kielen taitavia kääntäjiä on niin paljon, että kielimuuri nousee harvoin esteeksi suomalaiskirjan tiellä ulkomaille. Paljon tärkeämpiä ovat teoksen kaunokirjallinen taso, omaperäisyys ja universaali ydin, joka koskettaa yli kulttuurirajojen. Näihin kirjoittaja pystyy itse vaikuttamaan.

Loppu on onnenkauppaa, jonka vietäväksi on uskallettava antautua.

Kirjoittaja on kirjailija ja vuoden 2022 Tulenkantaja-palkinnon päätuomari.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan
Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut