Lapsena Amanda lauloi itsekseen, heräsi yöllä ilmavirtaan tai siihen, että tukka oli likainen. Hän oli äidilleen kova vastus. Nuorena Amanda on levoton. Hänen minuutensa on niin hauras, ettei hänen jalkansa ole olemassa ilman toisen ihmisen kosketusta.
Katja Kallion romaanin päähenkilö Amanda Aaltonen on todellinen historian henkilö, joka joutui 26-vuotiaana vuonna 1890 mielisairaalaan diagnoosilla epileptinen kuukautishulluus. Toukokuussa 1891 hänet vietiin parantumattomasti mielisairaana Seilin saarelle.
Kunnianhimoinen teos
Yön kantaja on kunnianhimoinen, paikoin loistavasti kirjoitettu teos. En tiedä, paljonko teoksessa on faktaa, mutta luen sitä romaanina ja Kallion luomuksena, yhtenä tarinana Amandasta.
Kallio leikittelee osuvasti Amandan epävakaan elämän irtiotoilla, ja Pariisin kuvauksissa mukana on annos karnevalismia. Kerronta lähtee lentoon niin, ettei ole väliä, mikä on totta, mikä Amandan muistoa tai kuvitelmaa.
Parhaimmillaan romaani on Amandan aistivoimaisessa maailmassa. Vaikka Kallio kirjoittaa Amandasta kolmannen persoonan kautta, ailahteleva mieli on vahvasti läsnä.
Alusta asti Amandassa on haurautta, jonka kantamisen tuska tuntuu Kallion sanojen läpi. Lukuisat voimakkaat personifikaatiot tukevat Amandan mielen häilyvää liikettä: lattialaudat köhivät ja luut sirittävät.
Kuka määrittelee normaalin?
Paikoin kokonaisuuteen on jäänyt Kallion edellisistä teoksista tuttua raskasta selittelyä. Arvelen, että tähän on vaikuttanut tarinan taustalla olevan historiankirjoituksen painolasti, josta Kallio olisi voinut irrottautua vielä rohkeammin.
Vaikka teoksen kokonaisrakenne on hioutumaton, Kallio kirjoittaa hienosti Amandan kasvun vääränlaiseksi syntyneestä, vaille rakkautta jääneestä epävakaasta tytöstä itsenäiseksi ja kokonaiseksi niissä rajoissa, jotka maailma Amandalle antaa.
Kallio vie aiemmasta tuotannostaan tutut kysymyksensä nyt syvemmälle. Hän kysyy, mitä ihmettä rakkaus on, miksi me revimme rikki, kun parantamisessa on niin kova työ, miksi me annamme itsemme tulla revityiksi. Ja jatkaa kysymällä, kuka määrittelee, mikä on normaali tapa reagoida rakkauden repivyyteen, mitä hulluus lopulta on, mistä se syntyy ja kuka sen määrittelee.
Miten hullu jaksaa?
Yön kantaja esittää ajatuksen, jonka kuulee harvoin: miten hullu itse jaksaa hulluutensa kantaa. Romaani on upea kuvaus ahdistuksen raskaudesta, hajoamisen pelosta.
Amanda kantaa mukanaan huopaa, koska ilman sitä hänen luusohjonsa leviäisi lammikoksi lattialle. Huovasta hänen on luovuttava, jottei tulisi luokitelluksi hullummaksi kuin on. Kun Amanda jättää huopansa selliinsä, se tuntuu ”siltä kuin olisi lähtenyt kävelemään tulen läpi”.
Unettomuudellaan Amanda kokee kantavansa yötä, jotta muut voisivat nukkua. Se ei saisi olla kenenkään osa. Niin kuin ei päivänkään kantaminen elämättömyydellä, jotta toisten olisi helpompi elää.
HHHH383 sivua. Otava, 2017.
